Puuarkkitehtuuria vanhuksille?

Naapuritontille nousi upea Liebherr–merkkinen nostokurki. Sen korkeuksista loistavien kirkkaiden valojen turvin löydän helposti pimeään liiteriimme polttopuita hakemaan.

Tulevan vanhustentalon tontilla sijainnut korkea kallio jauhettiin kivimurskaksi ja kuljetettiin loputtoman tuntuisen rekkarallin avulla pois. Syntyneen syvän montun pohjalle on nyt valettu perustukset ja pian päästään nosturin avulla asettelemaan betonielementtejä paikoilleen.

Kauppalehden Optiossa nro 19/2010 haastatellaan palkittua puurakentamiseen erikoistunutta arkkitehti Hermann Kaufmannia. Itävaltalainen kehuu suomalaisen puuarkkitehtuurin temppeleitä kuten esim. Sibelius-taloa. Haasteeksi Kaufmann näkee Suomessa puun ottamisen käyttöön suurimittakaavaisessa rakentamisessa.

Hän kiinnittää huomiota myös toiseen pitkällä tähtäimellä merkittävään kysymykseen. Mistä löydämme tulevaisuudessa kädentaitajia? Nykynuoret kasvavat digitaalisessa maailmassa, eivätkä valmistuttuaan tiedä puusta tai mistään muustakaan materiaalista mitään.

Toivon, että vanhukset tulevat viihtymään uudessa rakennuksessaan riippumatta siinä käytetyistä rakennusmateriaaleista. Heidän nuoruudessaan kädentaidot olivat suorastaan edellytys aikuisuuteen kasvettaessa ja heillä riittäisi myös ymmärrystä arvostaa puurakentamista, varsinkin tässä Kauklahden rakennushistoriallisesti arvokkaaksi luokitellussa ympäristössä.

Tytöt

Eräänä päivänä vahtituvan ovelta kuului koputusta. En ollut uskoa korviani, sillä sen verran harvinainen tapaus se oli. Yleensä ovella ei ole ketään eikä puhelinkaan juuri soi. Portailla seisoi nuori tyttö vähän toisella kymmenellä. Hän pyysi reippaasti apua polkupyörässään ilmenneen ongelman vuoksi. Koska pyörä oli jäänyt kadulle, pyysin häntä noutamaan sen pihalle.

Hämmästyin, kun pihaan pelmahtikin kokonainen tyttölauma. Onnistuin auttamaan pyörän korjauksessa ja he pääsivät pian jatkamaan matkaansa. Tytöt olivat aitoja, luottavaisia ja reippaita. Sellaisia, joita Astrid Lindgren on kirjoissaan kuvannut.

Ihminen, luonto ja Kauklahti

Kauppa, maatalous ja teollisuus ovat kukin aikojen saatossa muokanneet Kauklahtea. Aivan muutaman viimeisen vuoden ja parin seuraavan aikana tulee Kauklahti saamaan uuden ilmeen nykyaikaisena espoolaisena asutuskeskuksena.

Vahtituvan editse vyöryy päivittäin dieselinkatkuisia rekkoja molempiin suuntiin. Uuden vanhusten palvelutalon tieltä on kuljetettava pois lähes kokonainen peruskalliolla seissyt mäki. Ihminen muovaa ympäristöä kilvan jääkauden kanssa. Mikä siis olikaan se varsinainen ero ihmisen ja luonnon välillä?

Muistokirjoitus

Erkki on poissa. Se on hyvä hänelle.

Lapsuuteni ja nuoruuteni kohokohtiin kuuluivat vierailut enoni luona. Kirkaskatseinen ja luomisvimmainen nuori taiteilija pursusi hyväntahtoista huumoria. Hän näki ja toi muiden nähtäville maailmoja, joiden olemassaoloa en olisi itse osannut kuvitellakaan. Hänen mielikuvitukselliset ja taitavasti tehdyt abstraktit teoksensa eivät vain uhmanneet, vaan myös rikkoivat kaksiulotteisen maalaustaiteen rajoja. Niistä oli vaikea irrottaa katsettaan. Erkki osoitti kykynsä abstraktin taiteen ohella myös esittävässä maalaustaiteessa. Saalistaan vaanivan ketun saattoi miltei nähdä värisevän jännityksestä ponnistuksen edellä. Kipinän ja maalaamisen perustaidot Erkki kertoi saaneensa meriaiheisiin erikoistuneelta isoisältäni Kokkolassa.

Nuoruusvuosinani olin äärettömän ylpeä taiteilijasukulaisestani. Hän oli luonteeltaan herkkä ja kiihkeä. Tyyli oli hänelle tärkeää myös taiteen ulkopuolella. Hänessä oli jotain jamesdeania.

Erkki ammensi lahjakkuudestaan vain nuoruutensa päivinä. Jossain vaiheessa hän joutui ihmiskorppikotkien ruokapöytään. Niiden, jotka ravitsevat itseään toisten ihmisten lahjakkuudella ja jotka nokkivat ja raatelivat häntä, kunnes hänen näkönsä sumeni ja hermostonsa rappeutui niin, että mikään rohkaisu ei saanut häntä enää tarttumaan siveltimeen ja uskomaan kykyjensä palautumiseen. Surullista oli, että hän menetti loppuiäkseen elämänsä tarkoituksen ja mielekkyyden. Siveltimen hän otti vapiseviin sormiinsa enää vain satunnaisissa opetustehtävissä.

Taiteilijakohtalostaan huolimatta ei Erkin onneksi koskaan tarvinnut luopua lämpimästä ja ihmisläheisestä huumorintajustaan. Tallessa on myös oheinen teos, joka hänen kuolemansa jälkeen saa aivan uuden merkityksen.

Leidit

Leidit olivat kokoontuneet tapaamiseen Vanajanselän aalloille. He olivat nuoria ja haluttuja 60-luvulla. Silloin heillä riitti vauhtia ja vientiä. Jokainen oli viimeisen päälle trimmattu ja puunattu lakkaa säästelemättä.

Lähes puoli vuosisataa myöhemmin oli jälleennäkemisen riemu suuri. Paikalla on monta nuoruuden ystävää ja kilpasiskoa pahimmasta päästä. Jokainen haluaa kertoa ja vaihtaa kuulumisia. “Minä aion yhä pärjätä nuoremmilleni ja tiedän siihen kyllä keinot”, sanoi eräs. “Minä puolestani tarvitsen täydellisen peruskunnostuksen ja kasvojen kohotuksen”, jatkoi toinen hieman alakuloisena. “Miten sinä olet säilynyt noin hyvännäköisenä?”, kysyi eräskin kohteliaasti Bezique-rouvalta.

Sitten tuli aika siirtyä vesille. Rouvat nostivat purjeensa ja ryhtyivät kilpasille. Suomen kielestä ei muuten käy ilmi, että veneet ovat naissukupuolta. Kipparit olivat tällä kertaa kuitenkin miehiä ja kokeneita veteraaneja, kuten veneensäkin. Olipa muutama nuorempikin purjehtija todistamassa rouvien historiallista jälleennäkemistä. Mahonkiset kaunottaret saivat tuta uudelleen nuoruuden päiviensä vauhdin navakassa tuulessa. Useimmat heistä joutuivat taipumaan sisävesien armottoman yllätyksellisissä puuskissa päätyen lopulta kyljelleen tai peräti tuikkaamaan mastonsa järven saviseen pohjaan. Kellahtipa myös meidän Beziquemmekin, joten pääsin minäkin vihdoin talviturkistani.

Tiemme ovat kulkeneet erilleen, tuumasivat leidit mietteissään. Moni vanha tuttu on päätynyt juhannusnuotioon tai makaa unohdettuna jonkin ladon ylisillä. Ollaan tyytyväisiä, että meillä on joku meistä huolehtimassa. Ikä tekee tehtävänsä emmekä ehkä monesti enää tapaa. Monikaan ei pidä meitä vanhoja leidejä säilyttämisen arvoisena ja niinhän meillekin tulee väistämättä käymään, että yksi toisensa jälkeen vain häviämme johonkin. Pienillä panostuksilla ja hyvällä hoidolla meistä olisi kuitenkin iloa vielä moniksi vuosikymmeniksi. Puuta voi sitäpaitsi korjata loputtomiin. Meille olisi jopa ikuinen elämä mahdollinen, jos niin haluttaisiin. Muistelkaamme tätä jälleennäkemistä sillä lämmöllä, mitä tämä ihana kesä ja viikonloppu meille tarjosi.

Kesän paras paikka

Rakensin jokunen vuosi sitten puutarhakaluston varta vasten erääseen tiettyyn kohtaan vahtituvan pihalla. Upea täysikasvuisten lehmusten muodostama kehä kutsui maagisella voimalla luokseen, mutta paikalle piti ensin saada sopiva kalusto.

Kalusto valmistui kyllä harvinaisenkin nopeasti, mutta silti vierähti vielä monta vuotta ennenkuin pääsimme lehmusten taiasta osalliseksi. Suomen kesät tuntuivat jatkuvasti liian koleilta ja tuulisilta puiden katveessa värjöteltäväksi. Mutta sitten tuli helle ja löysimme lehmukset uudelleen.

Mitä mahtoikaan puutarhuri noin sata vuotta sitten miettiä niitä kehämuotoon istuttaessaan? Tunsiko hän kenties druidien tai muiden luonnonuskontojen ja –kansojen perinteitä. Luonnon kanssa harmonista kanssaelämistä tavoitelleet druidit kuuluvat pitäneen kokouksiaan ja menojaan metsissä puiden keskellä. Lehmus tunnetaan myös rakkauden symbolina ja Skandinaviassa sitä on pidetty pyhänä puuna.

Valmistin lehmusten keskelle sijoitettavan kaluston pääosin lehtikuusesta. Pintakäsittelyksi valitsin mustan pellavaöljymaalin. Kalusto on periaatteessa huoltovapaa. Se tulee vanhenemaan tyylikkäästi mustan värin hiljalleen kauhtuessa harmaaksi. Uutta maalia se ei välttämättä tarvitse koskaan. Parasta mustassa värissä on kuitenkin se, että kalusto kuin luonnostaan katoaa osaksi puiden ja kasvillisuuden omia varjoja. Ihmisen tekemä ei joudu kilpailemaan luonnon oman kauneuden kanssa.

Hellekesän ylivoimaisin taukopaikka on vihdoin saanut käyttöä. Puutarhuri todennäköisesti tiesi aikanaan mitä oli tekemässä. Olisi ollut mukava hänenkin nähdä tämä valmiina. On mahdotonta kuvailla tunnetta, joka näiden puiden keskellä istuessa syntyy ja kun vielä antaa katseen kohota ylös, jolloin näkee pilkahduksen taivasta korkean ja massiivisen oksaston kehystämänä.

Herätys

Kattoremontin loppusuora ajoittui yhteen kesän helleaallon kanssa. Tuulenvire olisi ehkä tehnyt hommasta liian miellyttävän. Fysiikka meni kuumuudesta ja rasituksesta niin sekaisin, että yöllä ei osannut nukkua. Tulihan uni lopulta.

Kännykän soittoääni jatkoi itsepintaisesti, kunnes pystyin vastaamaan. Katsoin samalla kelloa: puoli viisi! Puhelimeeni soittavat yleensä vain lehtimyyjät eivätkä hekään keskellä yötä. Tämä on varmaan jotain vakavaa. Talo on ehkä tulessa ja palokunta pyytää kaikkia poistumaan välittömästi.

“Täällä puhuu se pöydän ostaja. Tulin hakemaan sitä.” Ymmärsin, että puhun miehen kanssa, jolle olin myynyt huutonetissä hiljattain vanhan tarpeettoman pöydän, joka oli vuosikaudet vienyt tilaa varastossa. En ollut raaskinut aiemmin laittaa sitä myyntiin, koska se oli Billnäsin tuotantoa ja olin ehkä kuvitellut vielä jonain päivänä kunnostavani sen.

Muistin sopineeni pöydän ostajan kanssa, että hän todellakin tulee tänään ennen puolta päivää. Kysyin häneltä tietääkö hän mitä kello on ja että miksi hän soittaa jo nyt. Hän kertoi olevansa lähdössä kotiin häitään valmistelemaan. Sitten kysyin, että moneltako hän tulee pöydän noutamaan. Tähän mies vastasi, että hän on jo täällä.

Kun olin saanut vaatetta päälleni menin pihalle, jossa mies ähräsi perävaununsa kanssa. Kun kysyin miten hän näin aikaisin on liikkeellä, hän vastasi: “Olen maatalon poika”. Näin mielessäni kukon kiekumassa, kun aurinko jo porotti täällä kaupungissakin reilusti puunlatvojen yläpuolella ja tunsin aamuäreyteni samalla hetkellä poispyyhkäistyksi.

Waka Waka

Etelä-Afrikan isännöimät jalkapalloilun MM-kisat saa miettimään mistä elämä maapallolla onkaan kotoisin ja mitä erityistä merkitystä sillä voi olla.

Kuulennot, fysiikan ja biokemian edistys ovat isoja askelia ihmiskunnan historiassa, mutta samalla säälittävän pieniä. Ne puhuttelevat meitä uteliaina tiedon ja järjen rajoja mittailevina olentoina, mutta elämä ei tiedosta täyty.

Monien tiedonalojenkin huiput asettuvat yhdessä lähes koko muun ihmiskunnan kanssa ruutujen ääreen kuukaudeksi seuraamaan jalkapalloa, mutta minkä vuoksi? Minkä vuoksi myös television musavideot koostuvat lähes yksinomaan bilettämisestä ja tanssista? Minkä vuoksi Onni-koira haluaisi pelata palloa kaiken hereilläoloaikansa?

Tanssi ja leikki kutovat vahvan ja katkeamattoman säikeen nykyajasta ihmiskunnan aamuhämäriin ja läpi koko luomakunnan elollisen. Liike ja tunne tekevät olemassaolon mahdolliseksi. Kisojen tunnuskappaleesta Waka Waka välittyykin kaikki olennainen olemiseen liittyvä eli jatkuvuus, ilo ja hyvä olo.

Reissumies

Reissumies ilmestyi pihallemme aivan yllättäen. Se ei puhua pukahtanut, mutta siitä huokuva eläimellinen viisaus teki sanomattoman vaikutuksen. Koiran alkuperäistä kutsumanimeä en tiedä, mutta Harri olisi minun mielestäni ollut hyvä nimi harmaalle hirvikoiralle.

Reissumies Harri ehti reilun kahden viikon oleskelunsa aikana kotiutua ja tulla hyväksytyksi vahtituvan mäyräkoirien laumaan. Onni menetti sydämensä täysin pussaten ja halaten Harria ehtimästä päästyään. Lasse oli vähän varovainen isokokoisen kaverinsa lähettyvillä ja Tore puolestaan otti Harrilta heti luulot pois. Toren varoittava murina kuului kesken unienkin, jos Harri alkoi lähestyä Toren luita.

Harri oli nähtävästi nuori hirvikoira, joka oli jäänyt omistajillaan huonolle hoidolle ja lopulta laskettu irti. Totuus asiassa tuskin koskaan selviää. Lukuisiin katoamisilmoituksiimme vastasi aiemman omistajan sijasta henkilö, jonka perhe oli valmis tarjoamaan hyvän kodin Harrille.

Uuden omistajan lähdettyä Harri mukanaan, oli lauma ihmeissään ja surullinen. Kaikki pojat ovat vielä päivienkin jälkeen alakuloisia ja varsinkin Onni, jolle oman idolin lähtö on todella tiukka paikka.

Kiitos reissumies käynnistäsi ja onnea uuden elämän alkuun!

Yllättävä vieras

Lauantai oli yksi kesän ensimmäisiä todella lämpimiä ja upeita päiviä. Nautimme siitä yhdessä Lassen kanssa Lasse sylissäni puutarhakeinussa kiikkuen. Lassen silkkiset korvat lepattivat tuulessa ja silmät vetäytyivät viiruiksi kirkkaassa auringonpaisteessa.

Lassen halvaantuminen muutama vuosi sitten ja sen valtavan elämänhalun ansiosta tapahtunut nopea toipuminen leikkauksesta hämmästyttävät aina uudestaan ja uudestaan. Oli onnekasta saada Lasse vieraassa maassa taitavimman mahdollisen kirurgin käsiin.

Lassen traaginen, mutta onnekas seikkailu yhdessä monien muiden aikaisempien kokemustemme kanssa, sai minut keinuessamme miettimään, että elämässä tarvitaan onnea. Jos hyvin käy ja onni lopulta alkaa potkia, voi pian tuntua siltä kuin se potkisi aina vain useammin ja entistä lujemmin.

Tyytyväisen ylpeänä maalattua seinää ihaillessani tulee vielä mieleeni, että onni maistuu erityisen makealta, jos sillä on yhteys omakohtaisesti koettuihin haasteisiin ja niistä selviytymisiin. Sitkeydellä, pitkäjänteisyydellä ja päättäväisyydellä ei kenties ole välitöntä tekemistä onnen kanssa, mutta ei voi välttyä ajatukselta, että onnellakin on oma osuutensa monien asioiden kulussa.

Kuin muistutuksena katoavaisuudestaan onni kuitenkin aina hylkää. Nähtävästi sen luonteeseen kuuluu palata ja ilmaantua voidakseen taas kadota.

Kuka tietää, kenties on olemassa jopa jonkinlainen onnen pyörre, johon voi joutua ja jossa onnen voi kokea toistuvasti ellei peräti jatkuvasti. Tuona aurinkoisena päivänä Lassen kanssa keinuessani tunsin taas olevani onnellinen.

Seuraava päivä oli sunnuntai ja aurinko porotti jälleen täydeltä laidalta. Olin parhaillaan tekemässä eteisen remonttia, kun sain yhtäkkiä hieraista silmiäni. Pihalle oli kuin tyhjästä ilmestynyt koira. Kookas karkuri oli kovin janoinen, joten tarjoamalla sille raikasta vettä ja nakkia purtavaksi minulle ei tuottanut vaikeuksia saada siitä itselleni uutta kaveria.

Miten tämän karkulaisen kanssa lopulta käy, on vielä vaikea sanoa. Omistaja joko löytyy tai sitten ei, mutta ainakin koira välttyi päätymästä auton tai junan alle. Eikö tässä tapahtumisen virrassa ole jo vähän kohtuuttoman paljonkin onnea?

Mittaaminen ja mittaamattomuus

”Huolehdin tässä vaan omasta jaksamisestani. Päiväkausiin en ole nukkunut seuratessani vointiani näistä ruumiintoimintojani luotaavista digitaalisista instrumenteista. Verenpaineeni ja stressitasoni silti vain nousevat nousemistaan,” kertoi räjähtäneen oloinen kaveri työpaikallaan Mikko Martiskaisen piirtämässä sarjakuvassa.

Terveysteknologia on yksi kaikkein tärkeimmistä teknologian aloista. Oman painon ja ruumiintoimintojen seuraaminen mittaamalla ja punnitsemalla on monille suoranainen elinehto. Terveyden edistäminen perustuu paljolti juuri mittaamiseen. Lääkeaineiden väärä annostus voi suoraan vaikuttaa elinikään. Myös liikenteen sujuminen perustuu nopeusrajoitusten noudattamiseen ja auton kulloisenkin nopeuden mittaamiseen ja seuraamiseen. Elintarvikkeiden bakteeripitoisuudet voivat kasvaa liian suuriksi viimeisen syöntipäivän jälkeen, mitä enemmän neliöitä sen kalliimpi asunto ja mitä paremmat arvosanat todistuksessa sen suuremmat ovat mahdollisuudet opiskelupaikkaan ja edelleen työelämässä menestymiseen. Puusepänkin perusohje kuuluu: ”Mittaa kahdesti, sahaa kerran!”.

Terveyteen liittyvä kaikenlainen mittaaminen tuntuu perustellulta, mutta onko mikään elämän tai yhteiskunnan alue täysin rauhoitettu ja vailla suhdetta jonkinlaiseen mittaamiseen? Puhutaanhan jopa mittaamattoman arvokkaista aarteista. Mitä tarkoittaisi vastaavasti mittaamattoman arvokas elämä?

Luxusta

Tarkoitukseni oli tehdä näistä jakkaroista niin hienot, että ne olisi voitu myydä David Linleyn myymälässä Lontoon Belgravessa. Hintalapussa olisi vain kohtelias kehoitus kääntyä henkilökunnan puoleen. Aikojen kuluttua ne sitten myytäisiin uudelleen Bukowskilla.

Jakkarat ovat mahonkia ja tälläkin kertaa valmistin viilut käsin. Tällä tavoin sain saman värisävyn massiivipuisiin jalkoihin, kanteen ja sivusarjoihin. Suuritöisin vaihe ja koko homman juju, oli kannen kuvioitu viilutus. Kulmasta kulmaan jakautuvat sektorit ovat molemmissa jakkaroissa samanlaiset, mutta syykuvion suuntaa muuttamalla, muuttuu niiden ulkonäkö oleellisesti. Tämä ei vielä ole kovin omaperäistä, mutta yhdessäkään vastaavassa huonekalussa en ole aiemmin nähnyt syykuvion jatkuvan rikkoutumatta reunojen yli ja pohjan kautta takaisin kanteen.

Palapelin koossa pitäminen onnistui, mutta toista kertaa en tällaiseen harjoitukseen ryhdy. Myytäväksi ei näitä jakkaroita kaiken nähdyn vaivan jälkeen enää kannata laittaa. Kuka maksaisi kahdesta luxusjakkarasta niin paljon, että saisin vaivannäölleni vastinetta? Ja sitten on vielä eräs toinenkin juttu. David Linley saattaisi huomata erään pikku mokan, jonka myötä jakkarani muuttuivat kakkoslaaduksi.

Pyöreä pöytä

Tein tämän päärynäpuisen ruokapöydän aikoinaan erään tuttavani kotiin Kirkkonummelle. Toimitusaika venähti pitkäksi, mutta kärsivällinen isäntäväki oli pöydästä loppujen lopuksi oikein iloinen. Pöytä tosiaankin suunniteltiin perheen toivomusten mukaan ja viilut sahasin käsin(siis vannesahaa käyttäen) sopivan värisestä lankusta.
Tilaushuonekalujen tekeminen on mukavaa ja näyttää niiden tilaaminenkin olevan. Silloin saa ainakin sitä mitä haluaa, eikä sitä mitä kaupan valikoimissa sattuu olemaan tarjolla. Puusepillä on tästä syystä usein pitkiä asiakassuhteita, mutta monille asiakkaille myös vuorovaikutus ja tekijän tunteminen merkitsevät paljon.

Vahtituvan kengitys

Vahtituvan hirsiseinien alareunat päätettiin korjata eli kengittää. Vuosikymmenten aikana kosteat maamassat olivat pikkuhiljaa kohonneet kivijalan yli puurakenteita kostuttamaan. Aikaisempien asukkaiden innokas puuhastelu kodikkaiden kukkapenkkien parissa kostautui ja nyt oli korkea aika vaihtaa tervettä hirttä alimpiin hirsikerroksiin.

Alemmassa kuvassa on seinästä poistettu lahoa hirttä ja hirsimestari jo miettiikin seuraavaa työvaihetta - ellei sitten joogaa. Nostokykyiset pullotunkit tukevat hirsirakenteita ja ovat tarpeen aseteltaessa tervettä tavaraa paikoilleen. Samalla kertaa saatiin myös oikaistua muutaman sentin vajonnut seinä suoraksi.

Kengitys alkaa olla valmis ja hirsimestarin swingi saattaa hirren tiukasti paikoilleen.

Ikkunan alapuoliseen seinän osaan on vedetty koealue vastasekoitettua pellavaöljymaalia. Maalin tekeminen on helppoa. Halutut pigmentit sekoitetaan vernissaan. Upea seinä vaatii tosin kolme maalikerrosta, mutta se kyllä kannattaa. Uusintamaalauksen tarvekin on vasta muutaman vuosikymmenen kuluttua.

Lattiapintoja

Vahtitupa rakennettiin 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Uuden rakennuksen tukevat lattiat olivat massiivista pontattua lankkua.

Välipohjan eristeenä käytettiin todennäköisesti talon rakennuspaikalta kaivettua savea. Kuivuvan hienojakoisen saven valuminen lattialaudoituksen välistä maahan tai alakertaan estettiin sammaltiivistein. Välipohjaan pyrkivät hiiret saivat varmasti nenänsä tukkoon savipölystä, joten vierailusta tuskin muodostui kovin pysyvää oleilua.

Ponttilattia palveli hyvin aikansa, mutta jossain vaiheessa se alkoi kaivata jotain pintaansa. Ensimmäinen modernisaatiovaihe toi tullessaan hienon parkettikuvioidun linoleumimaton. Kestävyytensä puolesta se olisi varmaan palvellut kokonaisen ihmisiän. 1900-luvun entistä vaativammille ihmisille kehitettiin kuitenkin uusia houkutuksia. Linoleumin päälle naulattiin jossain vaiheessa tiukasti kerros lastulevyä, jonka pintaan liimattiin nykyaikainen muovimatto.

Lattiapinnoista oli vahtituvassa näin varaa valita mieleisensä. Kuvassa otetaan alkuperäistä hienoa lankkulattiaa uudelleen esiin.

Ilon aihe

Leikkuulauta on tarpeellinen kapine. Joskus se ilahduttaa omistajaansa myös ulkoisella olemuksellaan.

Vauhtisuora

Kauklahden aseman seutu on vilkkaasti liikennöityä aluetta.
Koulujen oppilaat ja lähitienoon asukkaat käyttävät ahkerasti busseja ja junia. Nopeusrajoituksia ei kuitenkaan juuri noudateta ja kaupungilta todetaan, että hidasteet haittaavat julkista liikennettä.

Bisan kartano

Veden lorina peltisessä syöksytorvessa on musiikkia korville pitkän talven jälkeen. Valokuva-arkistosta löytyy kaikenlaisia sattumia Kauklahdesta. Ensimmäiseksi näkymä mäen päällä hienosti sijainneen Bisan kartanon suuntaan. Etualalle nousi asuntomessualue ja kartanokin hävisi maisemasta parin tulipalon jälkeen.

Löytyikö aikaa?

Rupattelin päivänä eräänä tuttavani kanssa, joka kertoi aikovansa ryhtyä harrastamaan liikuntaa. Ongelmana vain oli, että hän ei oikein tahdo löytää aikaa siihen. Aikani tuumailtuani huomasin, että eihän minullakaan ole aikaa. Ja sitten muistin mäyräkoiramme Onnin.

Keskimmäinen koiristamme on uskomaton pallotaituri. Pääasiallisena pelivälineenä sillä on tennispallo, joka on juuri sopivan kokoinen leukojen väliin ja jolla on sopiva kimmoisuus vielä varsin repaleisenakin ja koko karvapinta irtirevittynä. Onnin pallotaituruus ei ole pelkästään myötäsyntyistä lahjakkuutta, vaan siihen on tarvittu myös loputon määrä harjoittelua.

Onnillakaan ei ole aikaa. Onnihan on eläin. Eläimillä ei asiantuntijoiden mukaan ole kieltä, siis kielioppia ja sanakirjaa, joten eläimillä ei myöskään voi olla aikaa. Onnia ei ajan puute kuitenkaan haittaa. Onni pelaa palloa niin kauan kuin huvittaa ja riippumatta siitäkin huvittaako ketään heitellä palloa. Peli etenee siten, että jos Onnin valitsema pelikaveri ei riittävän nopeasti heitä palloa, niin seurauksena on armotonta haukkumista, kunnes pallo taas lentää.

Seuraavalla kerralla tavatessamme aionkin kysyä tuttavaltani onko hän löytänyt aikaa. Nimittäin minä en ainakaan ole. Enkä tunne ketään toistakaan, joka olisi löytänyt. Aikahan on vain sana.

Uintiretkellä

Vahtituvan vahtipojat vierailivat lauantaina uimahallissa Hyvinkäällä. Pakkanen oli edelleen kipakkaa, joten liikunnantarvetta oli hyvä lähteä purkamaan sisätiloihin.

Pojat kuuntelivat uimaopettajan ohjeita tarkasti ja antoivat vielä toisilleenkin ohjeita. Pelastusliivit voidaan seuraavalla kerralla jättää altaan reunalle.

Kauneutta ympärillämme

Runsas lumentulo herkisti pohjoisen luontomme. Kaikki kynnelle kykenevät kiiruhtavat vapaahetkinään ikuistamaan ja ihmettelemään maisemia parhaimmillaan. Väistämättä tulee ajatelleeksi, että jos me ihmiset kykenisimme luomaan jotain yhtä kaunista, meillä ei olisi varaa siihen.

Ympäristöllämme on kuitenkin oma historiansa, kuten on myös sen muovaamilla kauneusihanteilla. Pohjolassa lumi tasoitti maiseman, hautasi alleen bysantin ja syntyi Aalto. Hohtavien järven selkien ja ahtojäiden jäljiltä meille oli helppo myydä kodin kylmäkoneet, kylpyammeet ja viileä linjakkuus. Olemme tajunneet, että ihmisen luoman ympäristön ei tarvitse olla hinnaltaan kallista. Olennaisempaa on kyky tunnistaa ja nähdä kauneutta.

Tie onneen

Työskennellessäni muutamia vuosia teknisen työn opettajana kiinnitin huomiota oppilaiden heikkoon kärsivällisyyteen. Kärsimättömän oloisia oppilaita tuntui mahtuvan kaiken ikäisten joukkoon, aina pienistä neljäsluokkalaisista ammattikoululaisiin saakka. Nuorimmissa oppilasryhmissä kärsimättömiä oli eniten.

Kärsivällisyys, etenkin kärsimystä aiheuttava välittömien tarpeiden hillintä, näyttää kehittyvän iän myötä. Kiinnostuin kokeilemaan, voisiko kärsivällisyyden kehittämiseen vaikuttaa oman oppiaineen kautta.

Annoin kaikille opetusryhmilleni, erityisluokkia myöten, saman vaativan työn. Tehtävänä oli muotoilla lankunpätkästä astia tai kulho pelkkiä käsityökaluja käyttäen. Seuraukset olivat mykistäviä. Jokainen ryhmä otti haasteen innokkaasti vastaan. Vaikka projektin ajallinen kesto yllätti oppilaat, ei heidän keskittyneiltä kasvoiltaan voinut lukea ikävystymistä tai tyytymättömyyttä. Joillekin harvoille yläasteen oppilaille tehtävä uhkasi osoittautua ylivoimaiseksi, mutta ryhmäpaine sai heidätkin ponnistelemaan loppuun saakka. Vilkkaille ja energisille erityisoppilaille tehtävä sopi hyvin.

Miltei lukukauden pituiseksi venynyt urakka antoi oppilaille mahdollisuuden syventyä kiireettömästi haastavan materiaalin työstämiseen ja kokea muodon synnyttämisen ihanuuden ja tuskan. Karkean pinnan hiominen mahdollisimman sileäksi muodostui monille kunnia-asiaksi.

Oppilaiden työskentelyä seuratessani mietin, olisiko koululla mahdollisuudet edesauttaa onnellisuuden määrän kasvua yhteiskunnassa näin yksinkertaisin keinoin. Edetään rauhallisesti, tarjotaan tiedon rinnalla mahdollisuuksia kehittää muodon- ja kauneudentajua sekä tuetaan oppilasta omien luonteenominaisuuksiensa tunnistamiseen ja hallintaan.