Leidit

Leidit olivat kokoontuneet tapaamiseen Vanajanselän aalloille. He olivat nuoria ja haluttuja 60-luvulla. Silloin heillä riitti vauhtia ja vientiä. Jokainen oli viimeisen päälle trimmattu ja puunattu lakkaa säästelemättä.

Lähes puoli vuosisataa myöhemmin oli jälleennäkemisen riemu suuri. Paikalla on monta nuoruuden ystävää ja kilpasiskoa pahimmasta päästä. Jokainen haluaa kertoa ja vaihtaa kuulumisia. “Minä aion yhä pärjätä nuoremmilleni ja tiedän siihen kyllä keinot”, sanoi eräs. “Minä puolestani tarvitsen täydellisen peruskunnostuksen ja kasvojen kohotuksen”, jatkoi toinen hieman alakuloisena. “Miten sinä olet säilynyt noin hyvännäköisenä?”, kysyi eräskin kohteliaasti Bezique-rouvalta.

Sitten tuli aika siirtyä vesille. Rouvat nostivat purjeensa ja ryhtyivät kilpasille. Suomen kielestä ei muuten käy ilmi, että veneet ovat naissukupuolta. Kipparit olivat tällä kertaa kuitenkin miehiä ja kokeneita veteraaneja, kuten veneensäkin. Olipa muutama nuorempikin purjehtija todistamassa rouvien historiallista jälleennäkemistä. Mahonkiset kaunottaret saivat tuta uudelleen nuoruuden päiviensä vauhdin navakassa tuulessa. Useimmat heistä joutuivat taipumaan sisävesien armottoman yllätyksellisissä puuskissa päätyen lopulta kyljelleen tai peräti tuikkaamaan mastonsa järven saviseen pohjaan. Kellahtipa myös meidän Beziquemmekin, joten pääsin minäkin vihdoin talviturkistani.

Tiemme ovat kulkeneet erilleen, tuumasivat leidit mietteissään. Moni vanha tuttu on päätynyt juhannusnuotioon tai makaa unohdettuna jonkin ladon ylisillä. Ollaan tyytyväisiä, että meillä on joku meistä huolehtimassa. Ikä tekee tehtävänsä emmekä ehkä monesti enää tapaa. Monikaan ei pidä meitä vanhoja leidejä säilyttämisen arvoisena ja niinhän meillekin tulee väistämättä käymään, että yksi toisensa jälkeen vain häviämme johonkin. Pienillä panostuksilla ja hyvällä hoidolla meistä olisi kuitenkin iloa vielä moniksi vuosikymmeniksi. Puuta voi sitäpaitsi korjata loputtomiin. Meille olisi jopa ikuinen elämä mahdollinen, jos niin haluttaisiin. Muistelkaamme tätä jälleennäkemistä sillä lämmöllä, mitä tämä ihana kesä ja viikonloppu meille tarjosi.

Luxusta

Tarkoitukseni oli tehdä näistä jakkaroista niin hienot, että ne olisi voitu myydä David Linleyn myymälässä Lontoon Belgravessa. Hintalapussa olisi vain kohtelias kehoitus kääntyä henkilökunnan puoleen. Aikojen kuluttua ne sitten myytäisiin uudelleen Bukowskilla.

Jakkarat ovat mahonkia ja tälläkin kertaa valmistin viilut käsin. Tällä tavoin sain saman värisävyn massiivipuisiin jalkoihin, kanteen ja sivusarjoihin. Suuritöisin vaihe ja koko homman juju, oli kannen kuvioitu viilutus. Kulmasta kulmaan jakautuvat sektorit ovat molemmissa jakkaroissa samanlaiset, mutta syykuvion suuntaa muuttamalla, muuttuu niiden ulkonäkö oleellisesti. Tämä ei vielä ole kovin omaperäistä, mutta yhdessäkään vastaavassa huonekalussa en ole aiemmin nähnyt syykuvion jatkuvan rikkoutumatta reunojen yli ja pohjan kautta takaisin kanteen.

Palapelin koossa pitäminen onnistui, mutta toista kertaa en tällaiseen harjoitukseen ryhdy. Myytäväksi ei näitä jakkaroita kaiken nähdyn vaivan jälkeen enää kannata laittaa. Kuka maksaisi kahdesta luxusjakkarasta niin paljon, että saisin vaivannäölleni vastinetta? Ja sitten on vielä eräs toinenkin juttu. David Linley saattaisi huomata erään pikku mokan, jonka myötä jakkarani muuttuivat kakkoslaaduksi.