Muistokirjoitus

Erkki on poissa. Se on hyvä hänelle.

Lapsuuteni ja nuoruuteni kohokohtiin kuuluivat vierailut enoni luona. Kirkaskatseinen ja luomisvimmainen nuori taiteilija pursusi hyväntahtoista huumoria. Hän näki ja toi muiden nähtäville maailmoja, joiden olemassaoloa en olisi itse osannut kuvitellakaan. Hänen mielikuvitukselliset ja taitavasti tehdyt abstraktit teoksensa eivät vain uhmanneet, vaan myös rikkoivat kaksiulotteisen maalaustaiteen rajoja. Niistä oli vaikea irrottaa katsettaan. Erkki osoitti kykynsä abstraktin taiteen ohella myös esittävässä maalaustaiteessa. Saalistaan vaanivan ketun saattoi miltei nähdä värisevän jännityksestä ponnistuksen edellä. Kipinän ja maalaamisen perustaidot Erkki kertoi saaneensa meriaiheisiin erikoistuneelta isoisältäni Kokkolassa.

Nuoruusvuosinani olin äärettömän ylpeä taiteilijasukulaisestani. Hän oli luonteeltaan herkkä ja kiihkeä. Tyyli oli hänelle tärkeää myös taiteen ulkopuolella. Hänessä oli jotain jamesdeania.

Erkki ammensi lahjakkuudestaan vain nuoruutensa päivinä. Jossain vaiheessa hän joutui ihmiskorppikotkien ruokapöytään. Niiden, jotka ravitsevat itseään toisten ihmisten lahjakkuudella ja jotka nokkivat ja raatelivat häntä, kunnes hänen näkönsä sumeni ja hermostonsa rappeutui niin, että mikään rohkaisu ei saanut häntä enää tarttumaan siveltimeen ja uskomaan kykyjensä palautumiseen. Surullista oli, että hän menetti loppuiäkseen elämänsä tarkoituksen ja mielekkyyden. Siveltimen hän otti vapiseviin sormiinsa enää vain satunnaisissa opetustehtävissä.

Taiteilijakohtalostaan huolimatta ei Erkin onneksi koskaan tarvinnut luopua lämpimästä ja ihmisläheisestä huumorintajustaan. Tallessa on myös oheinen teos, joka hänen kuolemansa jälkeen saa aivan uuden merkityksen.