Tie onneen

Työskennellessäni muutamia vuosia teknisen työn opettajana kiinnitin huomiota oppilaiden heikkoon kärsivällisyyteen. Kärsimättömän oloisia oppilaita tuntui mahtuvan kaiken ikäisten joukkoon, aina pienistä neljäsluokkalaisista ammattikoululaisiin saakka. Nuorimmissa oppilasryhmissä kärsimättömiä oli eniten.

Kärsivällisyys, etenkin kärsimystä aiheuttava välittömien tarpeiden hillintä, näyttää kehittyvän iän myötä. Kiinnostuin kokeilemaan, voisiko kärsivällisyyden kehittämiseen vaikuttaa oman oppiaineen kautta.

Annoin kaikille opetusryhmilleni, erityisluokkia myöten, saman vaativan työn. Tehtävänä oli muotoilla lankunpätkästä astia tai kulho pelkkiä käsityökaluja käyttäen. Seuraukset olivat mykistäviä. Jokainen ryhmä otti haasteen innokkaasti vastaan. Vaikka projektin ajallinen kesto yllätti oppilaat, ei heidän keskittyneiltä kasvoiltaan voinut lukea ikävystymistä tai tyytymättömyyttä. Joillekin harvoille yläasteen oppilaille tehtävä uhkasi osoittautua ylivoimaiseksi, mutta ryhmäpaine sai heidätkin ponnistelemaan loppuun saakka. Vilkkaille ja energisille erityisoppilaille tehtävä sopi hyvin.

Miltei lukukauden pituiseksi venynyt urakka antoi oppilaille mahdollisuuden syventyä kiireettömästi haastavan materiaalin työstämiseen ja kokea muodon synnyttämisen ihanuuden ja tuskan. Karkean pinnan hiominen mahdollisimman sileäksi muodostui monille kunnia-asiaksi.

Oppilaiden työskentelyä seuratessani mietin, olisiko koululla mahdollisuudet edesauttaa onnellisuuden määrän kasvua yhteiskunnassa näin yksinkertaisin keinoin. Edetään rauhallisesti, tarjotaan tiedon rinnalla mahdollisuuksia kehittää muodon- ja kauneudentajua sekä tuetaan oppilasta omien luonteenominaisuuksiensa tunnistamiseen ja hallintaan.