Minä purkissa

Näin sattumalta vuosia sitten Saksan Aachenissa 700-luvulla suurta osaa Eurooppaa hallinneen Kaarle Suuren pyhäinjäännöksiä. Vain kerran seitsemässä vuodessa näytteillä olevaan esineistöön kuului mm. purkissa olevia käsivarren luilta ja kaikenlaista muuta uskonnollisesti merkityksellistä. Niiden, jotka näitä esineitä haluavat nähdä, onkin syytä tehdä huolellinen matka-aikataulu ja pitää siitä kiinni.

Kyseistä kirkollista perinnettä paremmin tuntematta tulee kuitenkin mieleen kysyä, uskovatko sikäläiset tai ylipäätään kukaan, että jäämistö luineen todella on kuulunut Kaarle Suurelle. Uskovatko ihmiset jäännökset nähtyään, nähneensä Kaarle Suuren itsensä? Jos he eivät usko näkevänsä Kaarle Suurta itseään nähdessään hänen jäämistönsä, niin mitä mieltä on asettaa se arvokkaasti näytteille seitsemän vuoden välein?

Hieman samankaltaisia merkityksillä lastattuja kysymyksiä pohtivat myös vanhojen arvokkaiden purjeveneiden kunnostajat. Heidän projektinsa merkitsevät usein vanhan hylyn purkamista ja täysin uuden veneen rakentamista. Vanhasta hylystä pyritään poimimaan jokin sopiva osa mukaan uudelleen rakennettavaan veneeseen todisteeksi veneen alkuperästä. Työn valmistuessa voi näin nähdä vanhan veneen nousevan tuhkasta Feeniks-linnun tapaan.

Näillä mielen maisemilla varustettuna voisin minäkin haluta hautaan vain osittain. Osa minusta voitaisiin säilöä purkkiin, jolloin sukulaiset voisivat katsella minua esimerkiksi kerran vuodessa syntymäpäivänäni. Mutta kuinka suuri osuus elopainostani pitäisi purkittaa, että voitaisiin oikeasti väittää minun olevan purkissa eikä haudassa, yli puolet, vai riittäisikö esimerkiksi vain käsi?

Viklat ja osaamisen historia

Amerikkalainen William Crosby suunnitteli vuonna 1931 kahden hengen miehistöllä purjehdittavan viklan. Venetyypillä on ikää lähes 80 vuotta ja tänä aikana se on levinnyt ympäri maailmaa yhdeksi mailman suosituimmista kevytveneluokista.

Crosby pyrki suunnittelemaan veneen rakenteeltaan niin yksinkertaiseksi, että sen voisi jokainen koulupoikakin kohtuukustannuksin itselleen valmistaa. Asiassa lienee jonkin verran perää, sillä isäni rakensi niitä nuorena miehenä Kokkolassa kaksikin kappaletta vailla erityistä alan koulutusta. Käsityön osuus nykyajan koulujen opetussuunnitelmissa on kuitenkin niin vähäinen, että vene jäisi tämän päivän koululaisilta kyllä varmuudella rakentamatta.

Yrjö Halén rakensi Viklan rekisterinumerolla L-5560 vuonna 1964. Arvostettu turkulainen veneenrakentaja valmisti elämänsä aikana useita vikloja. Niiden rungot oli perinteisesti tehty mahongista ja lukuisista yksityiskohdista näkee, että tekijä hallitsi veneenrakennuksen perinpohjaisesti.

Halénin viklat rakennettiin kilpailukäyttöön, joten niiden tuli täyttää tarkat vaatimukset mittojen ja painon osalta. Valmistuksessa käytettiin hyväksi sabluunoja, joiden avulla samanlaisia kappaleita voitiin helposti valmistaa useampia. Työn alla on voinut hyvinkin olla useampia vikloja yhtä aikaa. Teollisesta sarjatuotannosta ei kuitenkaan voi puhua, koska veneenrakentajalla itsellään oli keskeinen rooli valmistusprosessissa.

Beziqueksi vuonna -64 kastettu vikla pääsi viime kesänä vesille ensimmäisen kerran neljännesvuosisataan. Tänä aikana se oli muuttanut talvehtimispaikasta toiseen, tarjoten suojan milloin hiirille, jäniksille tai muille metsän asukeille. Alkuperäinen masto oli joutunut pursiseuran suursiivouksessa jätekuormaan.

Kunnostustöitä tehdessäni sain ihailla Yrjö Halénin taidokkaita ratkaisuja ja ilmeistä kärsivällisyyttä. Veneiden ja laivojen valmistaminen puusta on ihmiskunnan vanhimpia taitoja. Vesillä liikkuminen on ollut yksi kaikkein tärkeimmistä aktiviteeteistä lähes minkä tahansa kansan tai kansakunnan parissa. Osaamisen historia kiteytyy myös viklan pienissä yksityiskohdissa.

Vahtipoikien ykkönen

Lasse on vahtipojistamme vanhin, kokenein ja tunnetuin.

Ikävuosia Lassella on vasta viisi, mutta elämä on muokannut Lassea juuri niin paljon kuin mäyräkoiria mikään voi muokata.

Talvella ja muutenkin kylmällä tai kostealla säällä Lasse käyttää vanhoista villapuseron hihoista leikattuja jumppereita. Hän on erittäin arka kylmälle ja viihtyykin parhaiten sängyssä peiton alla tai nojatuolin päällä vastalämmitetyn uunin vieressä.

Kylmänarkuus johtunee selkäleikkauksesta, joka Lasselle tehtiin mäyräkoirahalvauksen vuoksi. Leikkaus ja siitä toipuminen saksalaisessa eläinsairaalassa oli luultavasti Lassen elämän rankin juttu. Viereisissä häkeissä oli vain ärsyttäviä kissoja. Lääkärin oma mäyräkoira oli ainoa järkevä otus, joka edes joskus pistäytyi osastolla. Terapiajumpat ja uinnit toivat onneksi vaihtelua tylsyyteen. Kymmenen päivän kuluttua Lasse saikin jatkuvalla haukkumisellaan määräyksen kotihoitoon.

Mäyräkoirahalvaus iski Autobahnin pysähdyspaikalla, Baijerin rajalla Jenan kaupungista etelään. Pissatauolle pysähdyttäessä ei Lasse kyennyt lainkaan liikuttamaan pitkän kroppansa takaosaa. Tiesimme, että mäyräkoirahalvauksen osuessa kohdalle on toimittava nopeasti. Paranemisen mahdollisuudet näet heikkenevät radikaalisti, jos leikkausta ei voida aloittaa viimeistään kuuden tunnin kuluessa oireiden ilmaantumisesta.

Eläinlääkärin löytäminen keskellä Saksan maaseutua oli haastavaa ja saksankielentaito parani hetkessä. Löysimme lähimmän vastaanoton ystävällisten ihmisten avulla, tosin pienen harhailun jälkeen. Ensimmäisen lääkärin vastaanotto oli iltapäivisin suljettu, mutta sitkeällä yrityksellä saimme lääkärin poikkeamaan päivärutiinistaan (-uniltaan?). Lasse sai ensihoitona muutaman piikin ja ohjeen jatkaa matkaa suurempiin kaupunkeihin.

Kiiruhdimme Itävallan Innsbruckiin, jossa ystäväperheemme ohjasi Lassen sikäläiselle eläinklinikalle. Lasse sai lisää piikkejä ja yösijan valvotussa ympäristössä. Innsbruckista Lasse sai lähetteen Saksan Pidingiin, aivan Salzburgin liepeillä sijaitsevaan mäyräkoirien selkäleikkauksiin erikoistuneeseen eläinsairaalaan. Tohtori Thomas Gödde tutki Lassen ja totesi ennusteen erittäin huonoksi. Aikaa oli nyt kulunut liian paljon ja hän oli jo luvannut lapsilleen yhteisen perjantai-iltapäivän. Sitä paitsi leikkauksen hinnalla saisi kuulemma korillisen uusia koiranpentuja.

Ystävää ei kuitenkaan jätetä, eikä kaikkea oltu vielä tehty. Lasse kyyhötti nöyränä tutkimuspöydällä ja vetosi mitä ilmeisimmin mäyräkoirakatseellaan tohtori Göddeen, joka totesi Lassen olevan niin hyvä, mutta haavoittuvainen koira. Tohtori peruutti vapaapäivänsä ja Lasse leikattiin kolmantena vuorokautena halvauksen iskettyä. Jätimme Lassen Pidingiin luottaen siihen, että hän on parhaissa mahdollisissa käsissä. Seuraavana aamuna saimme tiedon, että Lasse yrittää kömpiä jaloilleen! Lääkäri ei kuulemma ollut nähnyt vastaavaa ihmeparanemista, vaikka on leikannut satoja mäyräkoiria. Lassen elämäntahto oli aivan omaa luokkaansa – tohtorin sanoin ”Lasse on päättänyt parantua”. Kiitos, tohtori Gödde!

Lasse on toipunut hyvin eikä liikkumisesta voi arvailla näitä hurjia koettelemuksia. Mutta Lassen liikehdinnän erikoispiirre on mehiläisiltä omaksuttu koreografia: sen sijaan, että kulkisi kadun suuntaisesti Lasse pujottelee taluttajansa ja velipoikiensa ympärillä neliapilakuviota, minkä seurauksena on jatkuvasti pysähdyttävä irrottelemaan jalkojen ympärille kiristyneitä talutushihnoja. Tärkeää on pitää lauma koossa!

Lasse on paitsi kaiken kokenut vahtipoikiemme ykkönen, myös eräänlainen design-ikoni Marilyn Monroen tapaan. Lassen vetoavin kerjäämisasento, pingviini, on ikuistettu Laika-Design Oy:n Lasse-tuotesarjassa. Näitä herkkiä Lasse-kuvioisesta kankaasta valmistettuja tuotteita myydään Laikan verkkokaupassa sekä ainakin Ateneumin taidemuseon myymälässä.

Käsityöläinen

Antiikin filosofit pohtivat erilaisia taitoja. Osa taidoista edellytti harjoittelun kautta saatua sormituntumaa tai vaistomaista kykyä, kuten huilunsoitto, lääkintätaito tai purjehdus. Joihinkin liittyy enemmän tietämistä, jolla tarkoitettiin laskemista, mittaamista ja punnitsemista. Esimerkkejä sellaisista taidoista olivat laivan- ja talonrakennus. Tieteellisesti merkittävimmiksi kohotettiiin teoreettiseen tietoon perustuvat taidot kuten geometria ja matematiikka.

Platonin ja Aristoteleen pohdinnat taidoista ja tekniikoista ovat tärkeä osa kulttuuriperintöämme. Heidän tapansa arvottaa kädentaidot symbolisia kielen taitoja vähempiarvoisiksi määrittää ajatteluamme ja arvojamme vielä tänäkin päivänä.

Käsityöläinen omaa Platonin mukaan aitoa tietoa, joka on valmistustaitoa ja ilmenee kykynä käsittää tietyn valmistusprosessin edellyttämät vaiheet ja nähdä lopputulos valmiina mielessään jo ennen työhön ryhtymistä.

Syksyllä 88-vuotiaana kuollut James Krenov oli yksi maailman tunnetuimpia käsityöläisiä. Hän valottaa monissa kirjoissaan kaapin tekemiseen liittyviä hienouksia. Englanniksi tämän käsityöalan taitajaa kutsutaan nimellä “Cabinetmaker”, kaapintekijä. James Krenovin elämästä kertovia muistokirjoituksia on luettavissa esimerkiksi NY Timesista tai Timesonline-sivuilta.

Krenovin valmistustaidon keskeisiin tekijöihin kuuluu syvällinen ymmärrys käytetyn materiaalin ominaisuuksista ja mahdollisuuksista. Toinen hänen korostamansa seikka liittyy tekijän valmistusvaiheessa syntyvään yhteyteen työnsä kanssa. Itse valmistettuja käsihöyliä käyttäen saadaan parempi tuntuma puuhun sitä työstettäessä, jolloin työn jälki on parempi. Krenovin opeissa zeniläinen lähestymistapa yhdistyy nykyajan huippu-urheilun fysiologiseen tietämykseen. Tässä suhteessa myös Krenovin omaan valmistustaitoon liittyvä ymmärrys ja tieto ylittää käsityöläisille Antiikissa määritellyt vaatimukset.

Kuvassa on krenovilaisvaikutteinen kaappi, jonka valmistin J. P. Vilkmanin ohjauksessa. Vilkman opiskeli Krenovin perustamassa puualan oppilaitoksessa Kaliforniassa ja eräitä hänen töitään esitellään Krenovin kirjassa With Wakened Hands.

Luokkajuhla

Samat kulkijat vaeltavat päivästä toiseen vahtituvan editse. Ensin oikealta vasemmalle kohti R-kioskia ja kohta taas takaisin kotia kohden. Joku työntää lastenvaunuja ja joku kerää pulloja radalta. Aina samat kasvot junanvaunuissa ja monet vakiopaikoillaan. Pihoilla käynnistyvät autot muodostavat hetkessä jonon Kauklahdenväylän risteykseen.

Ihmiset liikkuvat omine aikatauluineen ja tapaavat toisiaan omien rutiineidensa mukaan. Katseita luodaan ja sanoja vaihdetaan. Mikään ei kuitenkaan koskaan toista itseään. Autot seisovat jonossa joka kerta eri järjestyksessä, junan paikat täyttyvät sattuman varaisesti ja joku jää ilman vakipaikkaansa. Ihmiset kohtaavat toisensa joka kerta ensimmäisen kerran. Jokainen tervehdys, ystävällinen ilme ja vaihdettu lause ovat osa monimutkaista, haurasta rakennetta, jossa ohikiitävä hetki muodostuu ja purkautuu muodostuakseen taas uudelleen.

Vuodet ja vuosikymmenet ovat nähneet triljoonia ja vielä ziljoonia palautumattomia hetkiä, muistoja ja kokemuksia. Miten tuo valtava määrä ainutkertaisia tilanteita muovaa ihmistä? On olemassa yksikertainen testi, jonka monet ovat tehneet. Voit ilmoittautua seuraavaan luokkajuhlaan ja tehdä aikamatkan nuoruuteesi. Kun vuosikymmenten takaiset koulukaverit puhuvat kanssasi ja huomaat, että sinun on helppo jatkaa aiheesta kuin aiheesta heidän kanssaan, ei muutos ole ollut kohdallasi kovin suuri. Vastaavasti, jos et oikein ymmärrä mistä he puhuvat ja kenelle, on aika tehnyt tehtävänsä.

Vahtitupa

Vahtitupamme on tyypiltään kaksoisvahtitupa. Nimitys tulee rautatieläisasuntoja suunnitelleen Bruno Granholmin talomallista. Vahtitupia rakennettiin vuoden 1900 molemmin puolin rautatieasemien läheisyyteen asemavahtien työsuhdeasunnoiksi.

Teimme elämämme diilin, kun Kapiteeli Oy myi valtion omistaman kiinteistön yksityisille. Tuntui upealta olla ensimmäinen henkilöomistaja yli sata vuotta vanhalle talolle!

Heti ensi töikseni ryhdyin tilailemaan putkimiestä, joka pian kurvasikin pihaan. Esitellessäni taloa totesi tämä, että: "miljoonalla tosta vois jo saada asuttavan kämpän." Kannustava kommentti uudelle omistajalle, mutta putkari jäi sillä kertaa palkkaamatta.

Seitsemän vuoden kuluttua ja kenties tuon miljoona mummoa käyttäneenä, on taloon saatukin asuttavuutta. Ja ainakin, jos pidetään asumisen kriteerit sadan vuoden takaisella tasolla. Sähkövalot ja juokseva vesi ovat tämän päivän vahtitupaa. Vesijohtotöistä vastasi lopulta toinen putkimies, vaikka olisihan se ensimmäinenkin saattanut olla ihan hyvä.