Minä purkissa

Näin sattumalta vuosia sitten Saksan Aachenissa 700-luvulla suurta osaa Eurooppaa hallinneen Kaarle Suuren pyhäinjäännöksiä. Vain kerran seitsemässä vuodessa näytteillä olevaan esineistöön kuului mm. purkissa olevia käsivarren luilta ja kaikenlaista muuta uskonnollisesti merkityksellistä. Niiden, jotka näitä esineitä haluavat nähdä, onkin syytä tehdä huolellinen matka-aikataulu ja pitää siitä kiinni.

Kyseistä kirkollista perinnettä paremmin tuntematta tulee kuitenkin mieleen kysyä, uskovatko sikäläiset tai ylipäätään kukaan, että jäämistö luineen todella on kuulunut Kaarle Suurelle. Uskovatko ihmiset jäännökset nähtyään, nähneensä Kaarle Suuren itsensä? Jos he eivät usko näkevänsä Kaarle Suurta itseään nähdessään hänen jäämistönsä, niin mitä mieltä on asettaa se arvokkaasti näytteille seitsemän vuoden välein?

Hieman samankaltaisia merkityksillä lastattuja kysymyksiä pohtivat myös vanhojen arvokkaiden purjeveneiden kunnostajat. Heidän projektinsa merkitsevät usein vanhan hylyn purkamista ja täysin uuden veneen rakentamista. Vanhasta hylystä pyritään poimimaan jokin sopiva osa mukaan uudelleen rakennettavaan veneeseen todisteeksi veneen alkuperästä. Työn valmistuessa voi näin nähdä vanhan veneen nousevan tuhkasta Feeniks-linnun tapaan.

Näillä mielen maisemilla varustettuna voisin minäkin haluta hautaan vain osittain. Osa minusta voitaisiin säilöä purkkiin, jolloin sukulaiset voisivat katsella minua esimerkiksi kerran vuodessa syntymäpäivänäni. Mutta kuinka suuri osuus elopainostani pitäisi purkittaa, että voitaisiin oikeasti väittää minun olevan purkissa eikä haudassa, yli puolet, vai riittäisikö esimerkiksi vain käsi?