Löytyikö aikaa?

Rupattelin päivänä eräänä tuttavani kanssa, joka kertoi aikovansa ryhtyä harrastamaan liikuntaa. Ongelmana vain oli, että hän ei oikein tahdo löytää aikaa siihen. Aikani tuumailtuani huomasin, että eihän minullakaan ole aikaa. Ja sitten muistin mäyräkoiramme Onnin.

Keskimmäinen koiristamme on uskomaton pallotaituri. Pääasiallisena pelivälineenä sillä on tennispallo, joka on juuri sopivan kokoinen leukojen väliin ja jolla on sopiva kimmoisuus vielä varsin repaleisenakin ja koko karvapinta irtirevittynä. Onnin pallotaituruus ei ole pelkästään myötäsyntyistä lahjakkuutta, vaan siihen on tarvittu myös loputon määrä harjoittelua.

Onnillakaan ei ole aikaa. Onnihan on eläin. Eläimillä ei asiantuntijoiden mukaan ole kieltä, siis kielioppia ja sanakirjaa, joten eläimillä ei myöskään voi olla aikaa. Onnia ei ajan puute kuitenkaan haittaa. Onni pelaa palloa niin kauan kuin huvittaa ja riippumatta siitäkin huvittaako ketään heitellä palloa. Peli etenee siten, että jos Onnin valitsema pelikaveri ei riittävän nopeasti heitä palloa, niin seurauksena on armotonta haukkumista, kunnes pallo taas lentää.

Seuraavalla kerralla tavatessamme aionkin kysyä tuttavaltani onko hän löytänyt aikaa. Nimittäin minä en ainakaan ole. Enkä tunne ketään toistakaan, joka olisi löytänyt. Aikahan on vain sana.

Uintiretkellä

Vahtituvan vahtipojat vierailivat lauantaina uimahallissa Hyvinkäällä. Pakkanen oli edelleen kipakkaa, joten liikunnantarvetta oli hyvä lähteä purkamaan sisätiloihin.

Pojat kuuntelivat uimaopettajan ohjeita tarkasti ja antoivat vielä toisilleenkin ohjeita. Pelastusliivit voidaan seuraavalla kerralla jättää altaan reunalle.

Kauneutta ympärillämme

Runsas lumentulo herkisti pohjoisen luontomme. Kaikki kynnelle kykenevät kiiruhtavat vapaahetkinään ikuistamaan ja ihmettelemään maisemia parhaimmillaan. Väistämättä tulee ajatelleeksi, että jos me ihmiset kykenisimme luomaan jotain yhtä kaunista, meillä ei olisi varaa siihen.

Ympäristöllämme on kuitenkin oma historiansa, kuten on myös sen muovaamilla kauneusihanteilla. Pohjolassa lumi tasoitti maiseman, hautasi alleen bysantin ja syntyi Aalto. Hohtavien järven selkien ja ahtojäiden jäljiltä meille oli helppo myydä kodin kylmäkoneet, kylpyammeet ja viileä linjakkuus. Olemme tajunneet, että ihmisen luoman ympäristön ei tarvitse olla hinnaltaan kallista. Olennaisempaa on kyky tunnistaa ja nähdä kauneutta.

Tie onneen

Työskennellessäni muutamia vuosia teknisen työn opettajana kiinnitin huomiota oppilaiden heikkoon kärsivällisyyteen. Kärsimättömän oloisia oppilaita tuntui mahtuvan kaiken ikäisten joukkoon, aina pienistä neljäsluokkalaisista ammattikoululaisiin saakka. Nuorimmissa oppilasryhmissä kärsimättömiä oli eniten.

Kärsivällisyys, etenkin kärsimystä aiheuttava välittömien tarpeiden hillintä, näyttää kehittyvän iän myötä. Kiinnostuin kokeilemaan, voisiko kärsivällisyyden kehittämiseen vaikuttaa oman oppiaineen kautta.

Annoin kaikille opetusryhmilleni, erityisluokkia myöten, saman vaativan työn. Tehtävänä oli muotoilla lankunpätkästä astia tai kulho pelkkiä käsityökaluja käyttäen. Seuraukset olivat mykistäviä. Jokainen ryhmä otti haasteen innokkaasti vastaan. Vaikka projektin ajallinen kesto yllätti oppilaat, ei heidän keskittyneiltä kasvoiltaan voinut lukea ikävystymistä tai tyytymättömyyttä. Joillekin harvoille yläasteen oppilaille tehtävä uhkasi osoittautua ylivoimaiseksi, mutta ryhmäpaine sai heidätkin ponnistelemaan loppuun saakka. Vilkkaille ja energisille erityisoppilaille tehtävä sopi hyvin.

Miltei lukukauden pituiseksi venynyt urakka antoi oppilaille mahdollisuuden syventyä kiireettömästi haastavan materiaalin työstämiseen ja kokea muodon synnyttämisen ihanuuden ja tuskan. Karkean pinnan hiominen mahdollisimman sileäksi muodostui monille kunnia-asiaksi.

Oppilaiden työskentelyä seuratessani mietin, olisiko koululla mahdollisuudet edesauttaa onnellisuuden määrän kasvua yhteiskunnassa näin yksinkertaisin keinoin. Edetään rauhallisesti, tarjotaan tiedon rinnalla mahdollisuuksia kehittää muodon- ja kauneudentajua sekä tuetaan oppilasta omien luonteenominaisuuksiensa tunnistamiseen ja hallintaan.

Minä purkissa

Näin sattumalta vuosia sitten Saksan Aachenissa 700-luvulla suurta osaa Eurooppaa hallinneen Kaarle Suuren pyhäinjäännöksiä. Vain kerran seitsemässä vuodessa näytteillä olevaan esineistöön kuului mm. purkissa olevia käsivarren luilta ja kaikenlaista muuta uskonnollisesti merkityksellistä. Niiden, jotka näitä esineitä haluavat nähdä, onkin syytä tehdä huolellinen matka-aikataulu ja pitää siitä kiinni.

Kyseistä kirkollista perinnettä paremmin tuntematta tulee kuitenkin mieleen kysyä, uskovatko sikäläiset tai ylipäätään kukaan, että jäämistö luineen todella on kuulunut Kaarle Suurelle. Uskovatko ihmiset jäännökset nähtyään, nähneensä Kaarle Suuren itsensä? Jos he eivät usko näkevänsä Kaarle Suurta itseään nähdessään hänen jäämistönsä, niin mitä mieltä on asettaa se arvokkaasti näytteille seitsemän vuoden välein?

Hieman samankaltaisia merkityksillä lastattuja kysymyksiä pohtivat myös vanhojen arvokkaiden purjeveneiden kunnostajat. Heidän projektinsa merkitsevät usein vanhan hylyn purkamista ja täysin uuden veneen rakentamista. Vanhasta hylystä pyritään poimimaan jokin sopiva osa mukaan uudelleen rakennettavaan veneeseen todisteeksi veneen alkuperästä. Työn valmistuessa voi näin nähdä vanhan veneen nousevan tuhkasta Feeniks-linnun tapaan.

Näillä mielen maisemilla varustettuna voisin minäkin haluta hautaan vain osittain. Osa minusta voitaisiin säilöä purkkiin, jolloin sukulaiset voisivat katsella minua esimerkiksi kerran vuodessa syntymäpäivänäni. Mutta kuinka suuri osuus elopainostani pitäisi purkittaa, että voitaisiin oikeasti väittää minun olevan purkissa eikä haudassa, yli puolet, vai riittäisikö esimerkiksi vain käsi?

Viklat ja osaamisen historia

Amerikkalainen William Crosby suunnitteli vuonna 1931 kahden hengen miehistöllä purjehdittavan viklan. Venetyypillä on ikää lähes 80 vuotta ja tänä aikana se on levinnyt ympäri maailmaa yhdeksi mailman suosituimmista kevytveneluokista.

Crosby pyrki suunnittelemaan veneen rakenteeltaan niin yksinkertaiseksi, että sen voisi jokainen koulupoikakin kohtuukustannuksin itselleen valmistaa. Asiassa lienee jonkin verran perää, sillä isäni rakensi niitä nuorena miehenä Kokkolassa kaksikin kappaletta vailla erityistä alan koulutusta. Käsityön osuus nykyajan koulujen opetussuunnitelmissa on kuitenkin niin vähäinen, että vene jäisi tämän päivän koululaisilta kyllä varmuudella rakentamatta.

Yrjö Halén rakensi Viklan rekisterinumerolla L-5560 vuonna 1964. Arvostettu turkulainen veneenrakentaja valmisti elämänsä aikana useita vikloja. Niiden rungot oli perinteisesti tehty mahongista ja lukuisista yksityiskohdista näkee, että tekijä hallitsi veneenrakennuksen perinpohjaisesti.

Halénin viklat rakennettiin kilpailukäyttöön, joten niiden tuli täyttää tarkat vaatimukset mittojen ja painon osalta. Valmistuksessa käytettiin hyväksi sabluunoja, joiden avulla samanlaisia kappaleita voitiin helposti valmistaa useampia. Työn alla on voinut hyvinkin olla useampia vikloja yhtä aikaa. Teollisesta sarjatuotannosta ei kuitenkaan voi puhua, koska veneenrakentajalla itsellään oli keskeinen rooli valmistusprosessissa.

Beziqueksi vuonna -64 kastettu vikla pääsi viime kesänä vesille ensimmäisen kerran neljännesvuosisataan. Tänä aikana se oli muuttanut talvehtimispaikasta toiseen, tarjoten suojan milloin hiirille, jäniksille tai muille metsän asukeille. Alkuperäinen masto oli joutunut pursiseuran suursiivouksessa jätekuormaan.

Kunnostustöitä tehdessäni sain ihailla Yrjö Halénin taidokkaita ratkaisuja ja ilmeistä kärsivällisyyttä. Veneiden ja laivojen valmistaminen puusta on ihmiskunnan vanhimpia taitoja. Vesillä liikkuminen on ollut yksi kaikkein tärkeimmistä aktiviteeteistä lähes minkä tahansa kansan tai kansakunnan parissa. Osaamisen historia kiteytyy myös viklan pienissä yksityiskohdissa.

Vahtipoikien ykkönen

Lasse on vahtipojistamme vanhin, kokenein ja tunnetuin.

Ikävuosia Lassella on vasta viisi, mutta elämä on muokannut Lassea juuri niin paljon kuin mäyräkoiria mikään voi muokata.

Talvella ja muutenkin kylmällä tai kostealla säällä Lasse käyttää vanhoista villapuseron hihoista leikattuja jumppereita. Hän on erittäin arka kylmälle ja viihtyykin parhaiten sängyssä peiton alla tai nojatuolin päällä vastalämmitetyn uunin vieressä.

Kylmänarkuus johtunee selkäleikkauksesta, joka Lasselle tehtiin mäyräkoirahalvauksen vuoksi. Leikkaus ja siitä toipuminen saksalaisessa eläinsairaalassa oli luultavasti Lassen elämän rankin juttu. Viereisissä häkeissä oli vain ärsyttäviä kissoja. Lääkärin oma mäyräkoira oli ainoa järkevä otus, joka edes joskus pistäytyi osastolla. Terapiajumpat ja uinnit toivat onneksi vaihtelua tylsyyteen. Kymmenen päivän kuluttua Lasse saikin jatkuvalla haukkumisellaan määräyksen kotihoitoon.

Mäyräkoirahalvaus iski Autobahnin pysähdyspaikalla, Baijerin rajalla Jenan kaupungista etelään. Pissatauolle pysähdyttäessä ei Lasse kyennyt lainkaan liikuttamaan pitkän kroppansa takaosaa. Tiesimme, että mäyräkoirahalvauksen osuessa kohdalle on toimittava nopeasti. Paranemisen mahdollisuudet näet heikkenevät radikaalisti, jos leikkausta ei voida aloittaa viimeistään kuuden tunnin kuluessa oireiden ilmaantumisesta.

Eläinlääkärin löytäminen keskellä Saksan maaseutua oli haastavaa ja saksankielentaito parani hetkessä. Löysimme lähimmän vastaanoton ystävällisten ihmisten avulla, tosin pienen harhailun jälkeen. Ensimmäisen lääkärin vastaanotto oli iltapäivisin suljettu, mutta sitkeällä yrityksellä saimme lääkärin poikkeamaan päivärutiinistaan (-uniltaan?). Lasse sai ensihoitona muutaman piikin ja ohjeen jatkaa matkaa suurempiin kaupunkeihin.

Kiiruhdimme Itävallan Innsbruckiin, jossa ystäväperheemme ohjasi Lassen sikäläiselle eläinklinikalle. Lasse sai lisää piikkejä ja yösijan valvotussa ympäristössä. Innsbruckista Lasse sai lähetteen Saksan Pidingiin, aivan Salzburgin liepeillä sijaitsevaan mäyräkoirien selkäleikkauksiin erikoistuneeseen eläinsairaalaan. Tohtori Thomas Gödde tutki Lassen ja totesi ennusteen erittäin huonoksi. Aikaa oli nyt kulunut liian paljon ja hän oli jo luvannut lapsilleen yhteisen perjantai-iltapäivän. Sitä paitsi leikkauksen hinnalla saisi kuulemma korillisen uusia koiranpentuja.

Ystävää ei kuitenkaan jätetä, eikä kaikkea oltu vielä tehty. Lasse kyyhötti nöyränä tutkimuspöydällä ja vetosi mitä ilmeisimmin mäyräkoirakatseellaan tohtori Göddeen, joka totesi Lassen olevan niin hyvä, mutta haavoittuvainen koira. Tohtori peruutti vapaapäivänsä ja Lasse leikattiin kolmantena vuorokautena halvauksen iskettyä. Jätimme Lassen Pidingiin luottaen siihen, että hän on parhaissa mahdollisissa käsissä. Seuraavana aamuna saimme tiedon, että Lasse yrittää kömpiä jaloilleen! Lääkäri ei kuulemma ollut nähnyt vastaavaa ihmeparanemista, vaikka on leikannut satoja mäyräkoiria. Lassen elämäntahto oli aivan omaa luokkaansa – tohtorin sanoin ”Lasse on päättänyt parantua”. Kiitos, tohtori Gödde!

Lasse on toipunut hyvin eikä liikkumisesta voi arvailla näitä hurjia koettelemuksia. Mutta Lassen liikehdinnän erikoispiirre on mehiläisiltä omaksuttu koreografia: sen sijaan, että kulkisi kadun suuntaisesti Lasse pujottelee taluttajansa ja velipoikiensa ympärillä neliapilakuviota, minkä seurauksena on jatkuvasti pysähdyttävä irrottelemaan jalkojen ympärille kiristyneitä talutushihnoja. Tärkeää on pitää lauma koossa!

Lasse on paitsi kaiken kokenut vahtipoikiemme ykkönen, myös eräänlainen design-ikoni Marilyn Monroen tapaan. Lassen vetoavin kerjäämisasento, pingviini, on ikuistettu Laika-Design Oy:n Lasse-tuotesarjassa. Näitä herkkiä Lasse-kuvioisesta kankaasta valmistettuja tuotteita myydään Laikan verkkokaupassa sekä ainakin Ateneumin taidemuseon myymälässä.