Onko tietoisuus ulkoistettavissa?

Tietoisuuden ja ruumiin kartesiolainen erottelu palaa aika ajoin keskusteluun ja nyt viimeksi se pompahti silmieni eteen Hesarin artikkelissa, jossa kuvailtiin teknoutopistien unelmia vapautua biologisesta ruumista ja ulkoistaa tietoisuus keinotekoiseen fyysiseen esimerkiksi robotin kaltaiseen laitteeseen, alustaan tai entiteettiin.

Biologisista rajoituksista, kuten sairaudet ja kuolema, vapautunut tietoisuus kehittyisi nopeammin ja pidemmälle kuin jäädessään ihmislajin fyysisyyden vangiksi. Vallankumouksellisen kehityksen seurauksia voisi verrata Platonin luola-allegoriaan, jossa ihminen elää aluksi varjomaailmassa ja jolle vasta myöhemmin paljastuu, että varsinainen todellisuus onkin värikäs ja moniulotteinen.

Tietoisuuden luonnetta ja ylipäätään sen olemassaoloa on tieteessä kyseenalaistettu ja sen tutkimista pidetty mahdottomana. Ajattelumme katsotaan perustuvan kieleen, joka kuitenkin on sidottu ja riippuvainen omaan olemassaoloomme ja jo tiedettyyn, tai ainakin kaikkeen mitä uskomme tietävämme ja mikä omassa paradigmassamme tai kuplassamme tuntuu mahdolliselta.

Kieli ja teksti ovat ymmärrettävistä syistä keskeinen osa elämäämme ja olemassaolon mysteeriä. Mistä se on käyttöömme tullut ja minkä vuoksi puhuttu ja kirjoitettu sana on niin tärkeää, johtuu luultavasti valta- ja alistussuhteista, jotka ovat ihmiskunnan tekemisiä ohjanneet jo ennen ensimmäistenkään aakkosten syntyä.

Emme tiedä varmuudella miltä elämä alkuhämärän ihmisistä maistui. Välillisesti täältä omasta ajastamme käsin tuntuisi kuitenkin mahdolliselta jotain siitä päätellä. Voimakkaat tunnekokemukset kytkeytyvät yhä moniin asioihin, vaikka me nykyihmiset pidämme itseämme hyvinkin rationaalisina ja asioihin objektiivisesti suhtautuvina. Moni liikuttuu kyyneliin asti kuullessaan tai nähdessään jotain kaunista esimerkiksi konserteissa tai taidenäyttelyissä. Isot raavaat miehet kiljuvat innoissaan moottorien jylistessä ja rätistessä hävittäjälentäjien riepotellessa koneitaan lentonäytöksessä.

Mainituissa tilanteissa meiltä ei edellytetä sanoihin ja kirjoitukseen perustuvaa tilanneanalyysiä, vaikka useimmiten pyrimme kokemuksiamme sanoin avaamaan. Luulen, että ihmiset ovat aikojen alusta kehittyneet pitkälti samalla tavoin siinä suhteessa, että synnyttäjämme ja lähimmät meitä hoivanneet ovat pitäneet pienokaisiaan hyvänä, nostelleet ja pyöritelleet heitä käsissään sekä laulaneet tai hyräilleet heille. Kokemukset kauniista ja mielihyvää tuottavasta sekä tuntemus suurempien voimien olemassaolosta kuin omamme perustuvat avuttoman pienokaisen kokemuksiin heidän vanhempiensa heille varhaislapsuudessa tarjoamasta hoivasta ja leikeistä. Lapselle on syntynyt luottamus siihen, että vaikka häntä pyöritellään ilmassa, hänen ei kuitenkaan anneta mätkähtää maahan.

Kulttuurimme perustuu näkyvästi sanaan ja kirjoitettuun, mutta tietoisuutemme sisältää osa-alueita, jotka tiedostamme ei-verbaalisin keinoin. Tunteita tutkitaan kokeellisesti ja tutkimustuloksista raportoidaan tekstimuodossa, mutta yksilöllisenä kokemuksena tunteemme eivät tunnu sanoilta. Voimme luonnollisesti kommunikoida tunteistamme sanomalla, että minua pelottaa tai että olen rakastunut. Välitön kokemus kuitenkin tuntuu suoraan fyysisessä kehossamme. Sanataide puolestaan tuottaa sekin mielihyvää eri muodoissaan, mutta vaikka sanat synnyttävät meissä mielihyvän tuntemuksia me emme koe niiden synnyttävän lisää sanoja vaan hyvän olon. Esimerkiksi iskelmän sanoitus voi olla puhutteleva kertoessaan kaipuusta rakkaan luo ja tavoittaa näin tietoisuudestamme jotain olennaisen tärkeää ja perustavaa. Luultavasti jokainen meistä jossain vaiheessa ajautuu kosketuksiin runouden, kirjallisuuden tai iskelmäsanoitusten kanssa. Omasta erityislaatuisesta kokemuskentästämme riippuu mikä taiteen laji ketäkin eniten puhuttelee.

Tietoisuutta on vaikea määritellä saati paikallistaa tai irrottaa biologisesta olomuodostamme. Viimeaikainen tutkimus on paljastanut suolistomme näyttelevän yllättävän suurta roolia elämässämme ja kenties myös tietoisuudessamme. Tieteellä ja teknoutopisteilla on vielä runsaasti tehtävää paikallistaakseen ja identifioidakseen ihmisen tietoisuuden. Kannattaa pohtia mitä tarkoitamme tietoisuudella ja onko sitä lainkaan olemassa? Näyttää joka tapauksessa siltä, että tietoisuuden siirtäminen keinotekoiselle alustalle tai vaikkapa toiseen elolliseen olentoon tulee kysymään vielä aikaa. Tietoisen ja tajunnallisen toiminnan hyväksyminen ihmisen lisäksi myös muun eliökunnan kyvyksi tai ominaisuudeksi on vielä sekin marginaalista ja käsityksemme siitä poliittisuskonnollisesti värittynyttä. Ennen asioiden perinpohjaista selviämistä voimme kukin helliä mieleisiämme kuvitelmia sielusta sydämessämme tai aivoissamme sekä muista ihmisen erityislaatuisista lajiominaisuuksista.