Leidit

Leidit olivat kokoontuneet tapaamiseen Vanajanselän aalloille. He olivat nuoria ja haluttuja 60-luvulla. Silloin heillä riitti vauhtia ja vientiä. Jokainen oli viimeisen päälle trimmattu ja puunattu lakkaa säästelemättä.

Lähes puoli vuosisataa myöhemmin oli jälleennäkemisen riemu suuri. Paikalla on monta nuoruuden ystävää ja kilpasiskoa pahimmasta päästä. Jokainen haluaa kertoa ja vaihtaa kuulumisia. “Minä aion yhä pärjätä nuoremmilleni ja tiedän siihen kyllä keinot”, sanoi eräs. “Minä puolestani tarvitsen täydellisen peruskunnostuksen ja kasvojen kohotuksen”, jatkoi toinen hieman alakuloisena. “Miten sinä olet säilynyt noin hyvännäköisenä?”, kysyi eräskin kohteliaasti Bezique-rouvalta.

Sitten tuli aika siirtyä vesille. Rouvat nostivat purjeensa ja ryhtyivät kilpasille. Suomen kielestä ei muuten käy ilmi, että veneet ovat naissukupuolta. Kipparit olivat tällä kertaa kuitenkin miehiä ja kokeneita veteraaneja, kuten veneensäkin. Olipa muutama nuorempikin purjehtija todistamassa rouvien historiallista jälleennäkemistä. Mahonkiset kaunottaret saivat tuta uudelleen nuoruuden päiviensä vauhdin navakassa tuulessa. Useimmat heistä joutuivat taipumaan sisävesien armottoman yllätyksellisissä puuskissa päätyen lopulta kyljelleen tai peräti tuikkaamaan mastonsa järven saviseen pohjaan. Kellahtipa myös meidän Beziquemmekin, joten pääsin minäkin vihdoin talviturkistani.

Tiemme ovat kulkeneet erilleen, tuumasivat leidit mietteissään. Moni vanha tuttu on päätynyt juhannusnuotioon tai makaa unohdettuna jonkin ladon ylisillä. Ollaan tyytyväisiä, että meillä on joku meistä huolehtimassa. Ikä tekee tehtävänsä emmekä ehkä monesti enää tapaa. Monikaan ei pidä meitä vanhoja leidejä säilyttämisen arvoisena ja niinhän meillekin tulee väistämättä käymään, että yksi toisensa jälkeen vain häviämme johonkin. Pienillä panostuksilla ja hyvällä hoidolla meistä olisi kuitenkin iloa vielä moniksi vuosikymmeniksi. Puuta voi sitäpaitsi korjata loputtomiin. Meille olisi jopa ikuinen elämä mahdollinen, jos niin haluttaisiin. Muistelkaamme tätä jälleennäkemistä sillä lämmöllä, mitä tämä ihana kesä ja viikonloppu meille tarjosi.

Kesän paras paikka

Rakensin jokunen vuosi sitten puutarhakaluston varta vasten erääseen tiettyyn kohtaan vahtituvan pihalla. Upea täysikasvuisten lehmusten muodostama kehä kutsui maagisella voimalla luokseen, mutta paikalle piti ensin saada sopiva kalusto.

Kalusto valmistui kyllä harvinaisenkin nopeasti, mutta silti vierähti vielä monta vuotta ennenkuin pääsimme lehmusten taiasta osalliseksi. Suomen kesät tuntuivat jatkuvasti liian koleilta ja tuulisilta puiden katveessa värjöteltäväksi. Mutta sitten tuli helle ja löysimme lehmukset uudelleen.

Mitä mahtoikaan puutarhuri noin sata vuotta sitten miettiä niitä kehämuotoon istuttaessaan? Tunsiko hän kenties druidien tai muiden luonnonuskontojen ja –kansojen perinteitä. Luonnon kanssa harmonista kanssaelämistä tavoitelleet druidit kuuluvat pitäneen kokouksiaan ja menojaan metsissä puiden keskellä. Lehmus tunnetaan myös rakkauden symbolina ja Skandinaviassa sitä on pidetty pyhänä puuna.

Valmistin lehmusten keskelle sijoitettavan kaluston pääosin lehtikuusesta. Pintakäsittelyksi valitsin mustan pellavaöljymaalin. Kalusto on periaatteessa huoltovapaa. Se tulee vanhenemaan tyylikkäästi mustan värin hiljalleen kauhtuessa harmaaksi. Uutta maalia se ei välttämättä tarvitse koskaan. Parasta mustassa värissä on kuitenkin se, että kalusto kuin luonnostaan katoaa osaksi puiden ja kasvillisuuden omia varjoja. Ihmisen tekemä ei joudu kilpailemaan luonnon oman kauneuden kanssa.

Hellekesän ylivoimaisin taukopaikka on vihdoin saanut käyttöä. Puutarhuri todennäköisesti tiesi aikanaan mitä oli tekemässä. Olisi ollut mukava hänenkin nähdä tämä valmiina. On mahdotonta kuvailla tunnetta, joka näiden puiden keskellä istuessa syntyy ja kun vielä antaa katseen kohota ylös, jolloin näkee pilkahduksen taivasta korkean ja massiivisen oksaston kehystämänä.

Herätys

Kattoremontin loppusuora ajoittui yhteen kesän helleaallon kanssa. Tuulenvire olisi ehkä tehnyt hommasta liian miellyttävän. Fysiikka meni kuumuudesta ja rasituksesta niin sekaisin, että yöllä ei osannut nukkua. Tulihan uni lopulta.

Kännykän soittoääni jatkoi itsepintaisesti, kunnes pystyin vastaamaan. Katsoin samalla kelloa: puoli viisi! Puhelimeeni soittavat yleensä vain lehtimyyjät eivätkä hekään keskellä yötä. Tämä on varmaan jotain vakavaa. Talo on ehkä tulessa ja palokunta pyytää kaikkia poistumaan välittömästi.

“Täällä puhuu se pöydän ostaja. Tulin hakemaan sitä.” Ymmärsin, että puhun miehen kanssa, jolle olin myynyt huutonetissä hiljattain vanhan tarpeettoman pöydän, joka oli vuosikaudet vienyt tilaa varastossa. En ollut raaskinut aiemmin laittaa sitä myyntiin, koska se oli Billnäsin tuotantoa ja olin ehkä kuvitellut vielä jonain päivänä kunnostavani sen.

Muistin sopineeni pöydän ostajan kanssa, että hän todellakin tulee tänään ennen puolta päivää. Kysyin häneltä tietääkö hän mitä kello on ja että miksi hän soittaa jo nyt. Hän kertoi olevansa lähdössä kotiin häitään valmistelemaan. Sitten kysyin, että moneltako hän tulee pöydän noutamaan. Tähän mies vastasi, että hän on jo täällä.

Kun olin saanut vaatetta päälleni menin pihalle, jossa mies ähräsi perävaununsa kanssa. Kun kysyin miten hän näin aikaisin on liikkeellä, hän vastasi: “Olen maatalon poika”. Näin mielessäni kukon kiekumassa, kun aurinko jo porotti täällä kaupungissakin reilusti puunlatvojen yläpuolella ja tunsin aamuäreyteni samalla hetkellä poispyyhkäistyksi.

Waka Waka

Etelä-Afrikan isännöimät jalkapalloilun MM-kisat saa miettimään mistä elämä maapallolla onkaan kotoisin ja mitä erityistä merkitystä sillä voi olla.

Kuulennot, fysiikan ja biokemian edistys ovat isoja askelia ihmiskunnan historiassa, mutta samalla säälittävän pieniä. Ne puhuttelevat meitä uteliaina tiedon ja järjen rajoja mittailevina olentoina, mutta elämä ei tiedosta täyty.

Monien tiedonalojenkin huiput asettuvat yhdessä lähes koko muun ihmiskunnan kanssa ruutujen ääreen kuukaudeksi seuraamaan jalkapalloa, mutta minkä vuoksi? Minkä vuoksi myös television musavideot koostuvat lähes yksinomaan bilettämisestä ja tanssista? Minkä vuoksi Onni-koira haluaisi pelata palloa kaiken hereilläoloaikansa?

Tanssi ja leikki kutovat vahvan ja katkeamattoman säikeen nykyajasta ihmiskunnan aamuhämäriin ja läpi koko luomakunnan elollisen. Liike ja tunne tekevät olemassaolon mahdolliseksi. Kisojen tunnuskappaleesta Waka Waka välittyykin kaikki olennainen olemiseen liittyvä eli jatkuvuus, ilo ja hyvä olo.

Reissumies

Reissumies ilmestyi pihallemme aivan yllättäen. Se ei puhua pukahtanut, mutta siitä huokuva eläimellinen viisaus teki sanomattoman vaikutuksen. Koiran alkuperäistä kutsumanimeä en tiedä, mutta Harri olisi minun mielestäni ollut hyvä nimi harmaalle hirvikoiralle.

Reissumies Harri ehti reilun kahden viikon oleskelunsa aikana kotiutua ja tulla hyväksytyksi vahtituvan mäyräkoirien laumaan. Onni menetti sydämensä täysin pussaten ja halaten Harria ehtimästä päästyään. Lasse oli vähän varovainen isokokoisen kaverinsa lähettyvillä ja Tore puolestaan otti Harrilta heti luulot pois. Toren varoittava murina kuului kesken unienkin, jos Harri alkoi lähestyä Toren luita.

Harri oli nähtävästi nuori hirvikoira, joka oli jäänyt omistajillaan huonolle hoidolle ja lopulta laskettu irti. Totuus asiassa tuskin koskaan selviää. Lukuisiin katoamisilmoituksiimme vastasi aiemman omistajan sijasta henkilö, jonka perhe oli valmis tarjoamaan hyvän kodin Harrille.

Uuden omistajan lähdettyä Harri mukanaan, oli lauma ihmeissään ja surullinen. Kaikki pojat ovat vielä päivienkin jälkeen alakuloisia ja varsinkin Onni, jolle oman idolin lähtö on todella tiukka paikka.

Kiitos reissumies käynnistäsi ja onnea uuden elämän alkuun!

Yllättävä vieras

Lauantai oli yksi kesän ensimmäisiä todella lämpimiä ja upeita päiviä. Nautimme siitä yhdessä Lassen kanssa Lasse sylissäni puutarhakeinussa kiikkuen. Lassen silkkiset korvat lepattivat tuulessa ja silmät vetäytyivät viiruiksi kirkkaassa auringonpaisteessa.

Lassen halvaantuminen muutama vuosi sitten ja sen valtavan elämänhalun ansiosta tapahtunut nopea toipuminen leikkauksesta hämmästyttävät aina uudestaan ja uudestaan. Oli onnekasta saada Lasse vieraassa maassa taitavimman mahdollisen kirurgin käsiin.

Lassen traaginen, mutta onnekas seikkailu yhdessä monien muiden aikaisempien kokemustemme kanssa, sai minut keinuessamme miettimään, että elämässä tarvitaan onnea. Jos hyvin käy ja onni lopulta alkaa potkia, voi pian tuntua siltä kuin se potkisi aina vain useammin ja entistä lujemmin.

Tyytyväisen ylpeänä maalattua seinää ihaillessani tulee vielä mieleeni, että onni maistuu erityisen makealta, jos sillä on yhteys omakohtaisesti koettuihin haasteisiin ja niistä selviytymisiin. Sitkeydellä, pitkäjänteisyydellä ja päättäväisyydellä ei kenties ole välitöntä tekemistä onnen kanssa, mutta ei voi välttyä ajatukselta, että onnellakin on oma osuutensa monien asioiden kulussa.

Kuin muistutuksena katoavaisuudestaan onni kuitenkin aina hylkää. Nähtävästi sen luonteeseen kuuluu palata ja ilmaantua voidakseen taas kadota.

Kuka tietää, kenties on olemassa jopa jonkinlainen onnen pyörre, johon voi joutua ja jossa onnen voi kokea toistuvasti ellei peräti jatkuvasti. Tuona aurinkoisena päivänä Lassen kanssa keinuessani tunsin taas olevani onnellinen.

Seuraava päivä oli sunnuntai ja aurinko porotti jälleen täydeltä laidalta. Olin parhaillaan tekemässä eteisen remonttia, kun sain yhtäkkiä hieraista silmiäni. Pihalle oli kuin tyhjästä ilmestynyt koira. Kookas karkuri oli kovin janoinen, joten tarjoamalla sille raikasta vettä ja nakkia purtavaksi minulle ei tuottanut vaikeuksia saada siitä itselleni uutta kaveria.

Miten tämän karkulaisen kanssa lopulta käy, on vielä vaikea sanoa. Omistaja joko löytyy tai sitten ei, mutta ainakin koira välttyi päätymästä auton tai junan alle. Eikö tässä tapahtumisen virrassa ole jo vähän kohtuuttoman paljonkin onnea?

Mittaaminen ja mittaamattomuus

”Huolehdin tässä vaan omasta jaksamisestani. Päiväkausiin en ole nukkunut seuratessani vointiani näistä ruumiintoimintojani luotaavista digitaalisista instrumenteista. Verenpaineeni ja stressitasoni silti vain nousevat nousemistaan,” kertoi räjähtäneen oloinen kaveri työpaikallaan Mikko Martiskaisen piirtämässä sarjakuvassa.

Terveysteknologia on yksi kaikkein tärkeimmistä teknologian aloista. Oman painon ja ruumiintoimintojen seuraaminen mittaamalla ja punnitsemalla on monille suoranainen elinehto. Terveyden edistäminen perustuu paljolti juuri mittaamiseen. Lääkeaineiden väärä annostus voi suoraan vaikuttaa elinikään. Myös liikenteen sujuminen perustuu nopeusrajoitusten noudattamiseen ja auton kulloisenkin nopeuden mittaamiseen ja seuraamiseen. Elintarvikkeiden bakteeripitoisuudet voivat kasvaa liian suuriksi viimeisen syöntipäivän jälkeen, mitä enemmän neliöitä sen kalliimpi asunto ja mitä paremmat arvosanat todistuksessa sen suuremmat ovat mahdollisuudet opiskelupaikkaan ja edelleen työelämässä menestymiseen. Puusepänkin perusohje kuuluu: ”Mittaa kahdesti, sahaa kerran!”.

Terveyteen liittyvä kaikenlainen mittaaminen tuntuu perustellulta, mutta onko mikään elämän tai yhteiskunnan alue täysin rauhoitettu ja vailla suhdetta jonkinlaiseen mittaamiseen? Puhutaanhan jopa mittaamattoman arvokkaista aarteista. Mitä tarkoittaisi vastaavasti mittaamattoman arvokas elämä?