Vapaata vai valvottua ajattelua?

Kerroin taannoin ystävälleni valmistuneeni kaksi vuotta kestäneestä filosofisen praktiikan koulutuksesta. Ensi reaktionaan hän kysyi: ”Kuka valvoo filosofeja?” Hyvää tarkoittavana ihmisenä hän oli aidosti huolissaan hädänalaisten ihmisten puolesta, jotka eivät ehkä filosofin taholta saisi asianmukaista apua tarpeisiinsa.

Mieleeni juolahti myöhemmin, että filosofeja olisi ehkä historian saatossa voinut valvoakin huolellisemmin. Marxin ja Leninin kirjoitusten seurauksena siirtyi maailman liikakansoitus ainakin vuosilla eteenpäin. Varsinaisten filosofisten järjestelmien lisäksi myös pyhiin ilmoituksiin uskomusjärjestelmänsä perustaneet kansat ja oppisuunnat ovat pyyhkineet omista ja kilpailijoidensa riveistä kokonaisia miessukupolvia.

Aatteiden ja uskomusjärjestelmien sisällöissä korostetaan usein rakkauden ja yhteisöllisyyden merkitystä. Tavoitteet ja niiden soveltamisen aiheuttama uhka tai ei-toivotut seuraukset sopivat kuitenkin huonosti yhteen. Oppien ja ajatusten tulkitseminen ja käytäntöön vieminen on pakottanut kohtalokkaasti määrittelemään eron oman ryhmän ja siihen kuulumattomien välille. On turvallista ja helppoa syntyä siihen ryhmään ja sen ajatuksellisen suuntauksen vaikutuspiiriin, joka on aina oikeassa. Valitettavasti kuitenkin juuri oikeassa oleminen on kaikkein vaarallisinta, niin itselle kuin muillekin.

Filosofisen praktiikan perinne juontaa antiikkiin ja etenkin Platonin kirjaamiin dialogeihin. Sokrateen keskustelujen innoittama perinne on saanut aikojen saatossa lukuisia muotoja ollen edelleen elinvoimainen. Yhtä lailla katolisen kirkon piirissä yleisessä ripittäytymisessä kuin filosofisessa praktiikassakin on pohjimmiltaan kyse kahden henkilön luottamuksellisesta vuorovaikutuksesta.

Länsimaisen yhteiskunnan perusarvoihin kuuluu vapaus monissa muodoissaan. Filosofisen praktiikan yhteydessä se tarkoittaa ainakin vapautta tulla filosofin luokse ja pelotta tuoda ajatuksensa ja kokemuksensa yhteisesti keskusteltaviksi. Filosofinen praktiikka liikkuu toki historiallisesti vaarallisilla vesillä, mutta liputtaa silti vapaan ajatustenvaihdon puolesta.

Puuarkkitehtuuria vanhuksille?

Naapuritontille nousi upea Liebherr–merkkinen nostokurki. Sen korkeuksista loistavien kirkkaiden valojen turvin löydän helposti pimeään liiteriimme polttopuita hakemaan.

Tulevan vanhustentalon tontilla sijainnut korkea kallio jauhettiin kivimurskaksi ja kuljetettiin loputtoman tuntuisen rekkarallin avulla pois. Syntyneen syvän montun pohjalle on nyt valettu perustukset ja pian päästään nosturin avulla asettelemaan betonielementtejä paikoilleen.

Kauppalehden Optiossa nro 19/2010 haastatellaan palkittua puurakentamiseen erikoistunutta arkkitehti Hermann Kaufmannia. Itävaltalainen kehuu suomalaisen puuarkkitehtuurin temppeleitä kuten esim. Sibelius-taloa. Haasteeksi Kaufmann näkee Suomessa puun ottamisen käyttöön suurimittakaavaisessa rakentamisessa.

Hän kiinnittää huomiota myös toiseen pitkällä tähtäimellä merkittävään kysymykseen. Mistä löydämme tulevaisuudessa kädentaitajia? Nykynuoret kasvavat digitaalisessa maailmassa, eivätkä valmistuttuaan tiedä puusta tai mistään muustakaan materiaalista mitään.

Toivon, että vanhukset tulevat viihtymään uudessa rakennuksessaan riippumatta siinä käytetyistä rakennusmateriaaleista. Heidän nuoruudessaan kädentaidot olivat suorastaan edellytys aikuisuuteen kasvettaessa ja heillä riittäisi myös ymmärrystä arvostaa puurakentamista, varsinkin tässä Kauklahden rakennushistoriallisesti arvokkaaksi luokitellussa ympäristössä.

Tytöt

Eräänä päivänä vahtituvan ovelta kuului koputusta. En ollut uskoa korviani, sillä sen verran harvinainen tapaus se oli. Yleensä ovella ei ole ketään eikä puhelinkaan juuri soi. Portailla seisoi nuori tyttö vähän toisella kymmenellä. Hän pyysi reippaasti apua polkupyörässään ilmenneen ongelman vuoksi. Koska pyörä oli jäänyt kadulle, pyysin häntä noutamaan sen pihalle.

Hämmästyin, kun pihaan pelmahtikin kokonainen tyttölauma. Onnistuin auttamaan pyörän korjauksessa ja he pääsivät pian jatkamaan matkaansa. Tytöt olivat aitoja, luottavaisia ja reippaita. Sellaisia, joita Astrid Lindgren on kirjoissaan kuvannut.

Ihminen, luonto ja Kauklahti

Kauppa, maatalous ja teollisuus ovat kukin aikojen saatossa muokanneet Kauklahtea. Aivan muutaman viimeisen vuoden ja parin seuraavan aikana tulee Kauklahti saamaan uuden ilmeen nykyaikaisena espoolaisena asutuskeskuksena.

Vahtituvan editse vyöryy päivittäin dieselinkatkuisia rekkoja molempiin suuntiin. Uuden vanhusten palvelutalon tieltä on kuljetettava pois lähes kokonainen peruskalliolla seissyt mäki. Ihminen muovaa ympäristöä kilvan jääkauden kanssa. Mikä siis olikaan se varsinainen ero ihmisen ja luonnon välillä?

Muistokirjoitus

Erkki on poissa. Se on hyvä hänelle.

Lapsuuteni ja nuoruuteni kohokohtiin kuuluivat vierailut enoni luona. Kirkaskatseinen ja luomisvimmainen nuori taiteilija pursusi hyväntahtoista huumoria. Hän näki ja toi muiden nähtäville maailmoja, joiden olemassaoloa en olisi itse osannut kuvitellakaan. Hänen mielikuvitukselliset ja taitavasti tehdyt abstraktit teoksensa eivät vain uhmanneet, vaan myös rikkoivat kaksiulotteisen maalaustaiteen rajoja. Niistä oli vaikea irrottaa katsettaan. Erkki osoitti kykynsä abstraktin taiteen ohella myös esittävässä maalaustaiteessa. Saalistaan vaanivan ketun saattoi miltei nähdä värisevän jännityksestä ponnistuksen edellä. Kipinän ja maalaamisen perustaidot Erkki kertoi saaneensa meriaiheisiin erikoistuneelta isoisältäni Kokkolassa.

Nuoruusvuosinani olin äärettömän ylpeä taiteilijasukulaisestani. Hän oli luonteeltaan herkkä ja kiihkeä. Tyyli oli hänelle tärkeää myös taiteen ulkopuolella. Hänessä oli jotain jamesdeania.

Erkki ammensi lahjakkuudestaan vain nuoruutensa päivinä. Jossain vaiheessa hän joutui ihmiskorppikotkien ruokapöytään. Niiden, jotka ravitsevat itseään toisten ihmisten lahjakkuudella ja jotka nokkivat ja raatelivat häntä, kunnes hänen näkönsä sumeni ja hermostonsa rappeutui niin, että mikään rohkaisu ei saanut häntä enää tarttumaan siveltimeen ja uskomaan kykyjensä palautumiseen. Surullista oli, että hän menetti loppuiäkseen elämänsä tarkoituksen ja mielekkyyden. Siveltimen hän otti vapiseviin sormiinsa enää vain satunnaisissa opetustehtävissä.

Taiteilijakohtalostaan huolimatta ei Erkin onneksi koskaan tarvinnut luopua lämpimästä ja ihmisläheisestä huumorintajustaan. Tallessa on myös oheinen teos, joka hänen kuolemansa jälkeen saa aivan uuden merkityksen.

Leidit

Leidit olivat kokoontuneet tapaamiseen Vanajanselän aalloille. He olivat nuoria ja haluttuja 60-luvulla. Silloin heillä riitti vauhtia ja vientiä. Jokainen oli viimeisen päälle trimmattu ja puunattu lakkaa säästelemättä.

Lähes puoli vuosisataa myöhemmin oli jälleennäkemisen riemu suuri. Paikalla on monta nuoruuden ystävää ja kilpasiskoa pahimmasta päästä. Jokainen haluaa kertoa ja vaihtaa kuulumisia. “Minä aion yhä pärjätä nuoremmilleni ja tiedän siihen kyllä keinot”, sanoi eräs. “Minä puolestani tarvitsen täydellisen peruskunnostuksen ja kasvojen kohotuksen”, jatkoi toinen hieman alakuloisena. “Miten sinä olet säilynyt noin hyvännäköisenä?”, kysyi eräskin kohteliaasti Bezique-rouvalta.

Sitten tuli aika siirtyä vesille. Rouvat nostivat purjeensa ja ryhtyivät kilpasille. Suomen kielestä ei muuten käy ilmi, että veneet ovat naissukupuolta. Kipparit olivat tällä kertaa kuitenkin miehiä ja kokeneita veteraaneja, kuten veneensäkin. Olipa muutama nuorempikin purjehtija todistamassa rouvien historiallista jälleennäkemistä. Mahonkiset kaunottaret saivat tuta uudelleen nuoruuden päiviensä vauhdin navakassa tuulessa. Useimmat heistä joutuivat taipumaan sisävesien armottoman yllätyksellisissä puuskissa päätyen lopulta kyljelleen tai peräti tuikkaamaan mastonsa järven saviseen pohjaan. Kellahtipa myös meidän Beziquemmekin, joten pääsin minäkin vihdoin talviturkistani.

Tiemme ovat kulkeneet erilleen, tuumasivat leidit mietteissään. Moni vanha tuttu on päätynyt juhannusnuotioon tai makaa unohdettuna jonkin ladon ylisillä. Ollaan tyytyväisiä, että meillä on joku meistä huolehtimassa. Ikä tekee tehtävänsä emmekä ehkä monesti enää tapaa. Monikaan ei pidä meitä vanhoja leidejä säilyttämisen arvoisena ja niinhän meillekin tulee väistämättä käymään, että yksi toisensa jälkeen vain häviämme johonkin. Pienillä panostuksilla ja hyvällä hoidolla meistä olisi kuitenkin iloa vielä moniksi vuosikymmeniksi. Puuta voi sitäpaitsi korjata loputtomiin. Meille olisi jopa ikuinen elämä mahdollinen, jos niin haluttaisiin. Muistelkaamme tätä jälleennäkemistä sillä lämmöllä, mitä tämä ihana kesä ja viikonloppu meille tarjosi.

Kesän paras paikka

Rakensin jokunen vuosi sitten puutarhakaluston varta vasten erääseen tiettyyn kohtaan vahtituvan pihalla. Upea täysikasvuisten lehmusten muodostama kehä kutsui maagisella voimalla luokseen, mutta paikalle piti ensin saada sopiva kalusto.

Kalusto valmistui kyllä harvinaisenkin nopeasti, mutta silti vierähti vielä monta vuotta ennenkuin pääsimme lehmusten taiasta osalliseksi. Suomen kesät tuntuivat jatkuvasti liian koleilta ja tuulisilta puiden katveessa värjöteltäväksi. Mutta sitten tuli helle ja löysimme lehmukset uudelleen.

Mitä mahtoikaan puutarhuri noin sata vuotta sitten miettiä niitä kehämuotoon istuttaessaan? Tunsiko hän kenties druidien tai muiden luonnonuskontojen ja –kansojen perinteitä. Luonnon kanssa harmonista kanssaelämistä tavoitelleet druidit kuuluvat pitäneen kokouksiaan ja menojaan metsissä puiden keskellä. Lehmus tunnetaan myös rakkauden symbolina ja Skandinaviassa sitä on pidetty pyhänä puuna.

Valmistin lehmusten keskelle sijoitettavan kaluston pääosin lehtikuusesta. Pintakäsittelyksi valitsin mustan pellavaöljymaalin. Kalusto on periaatteessa huoltovapaa. Se tulee vanhenemaan tyylikkäästi mustan värin hiljalleen kauhtuessa harmaaksi. Uutta maalia se ei välttämättä tarvitse koskaan. Parasta mustassa värissä on kuitenkin se, että kalusto kuin luonnostaan katoaa osaksi puiden ja kasvillisuuden omia varjoja. Ihmisen tekemä ei joudu kilpailemaan luonnon oman kauneuden kanssa.

Hellekesän ylivoimaisin taukopaikka on vihdoin saanut käyttöä. Puutarhuri todennäköisesti tiesi aikanaan mitä oli tekemässä. Olisi ollut mukava hänenkin nähdä tämä valmiina. On mahdotonta kuvailla tunnetta, joka näiden puiden keskellä istuessa syntyy ja kun vielä antaa katseen kohota ylös, jolloin näkee pilkahduksen taivasta korkean ja massiivisen oksaston kehystämänä.