Koulutusjärjestelmä tuotteena

Näkymä Helsingin opetusviraston ikkunasta (Hämeentie 11 A).

Koulutusasioihin erikoistunut toimittaja Maria Annala kirjoittaa johtopäätöksenään marraskuun 27. päivä nettijulkaisu The Atlanticissä, että suomalaisia kouluja ei kannata yrittää vertailla keskenään, koska ne ovat niin tasalaatuisia (equal). Samaan aikaan julkisuudessa riemuitaan maailmalle suuntautuvan koulutusviennin kautta avautuvista mahdollisuuksista.

Haistan asiassa kuitenkin palaneen käryä. Tuntien ihmisten väliset erot oppimisessa, lahjakkuuksissa ja motivaatiossa, on suorastaan käsittämätöntä, että oppilaitosten välille ei synny eroja. Pohjois-Koreasta kantautuvana tietona se ei ylittäisi uutiskynnystä, mutta että läntisessä demokratiassa, jossa kilpailu on erottautumisen ja eteenpäinmenon keskeisin väline.

Valtiojohtoinen koulutusjärjestelmämme on puolen vuosisadan aikana sementoitunut kansallisen ylpeyden aiheeksi. Perusopetuksen menestys kansainvälisissä Pisa -tutkimuksissa todistaa järjestelmän paremmuudesta. Saudi-Arabian ja monien muiden maiden kiinnostus ostaa suomalaista koulutusosaamista on tervetullutta maamme taloudellisessa tilanteessa. Maanpetturi se, joka ei nyt ymmärrä pitää mölyjä mahassaan.

Kiusallinen epäilys ei silti jätä rauhaan vaikka pitäisi. Minkälaisiin oloihin suomalaista osaamista hankitaan ja minkälaista koulutusta näissä maissa on aiemmin ollut tarjolla? Millä tasolla on heidän hankintaosaamisensa vai onko käsissä vain rahaa joka suuntaan kylvettäväksi? Ostavatko asiakkaat digitaalisten oppimisvälineiden lisäksi myös tasa-arvoisen palkkausjärjestelmän, jossa opettajat elävät mukavasti eivätkä ole toisilleen kateellisia palkoista tai toistensa oppilaiden saavutuksista? Entä onko Pisa -tutkimuksen sijoituksista todella kiittäminen -70 –lukulaista sosialistista kasvatus- ja kehitysajattelua vai olisiko samoihin tai vielä parempiin tuloksiin ylletty ilman sitä? Tulevatkohan koulutusosaamista ostaneet asiakkaat reklamoimaan, jos Pisa -pisteet heidän maissaan eivät ala nousta.

Nostan hattua lapsuuteni koulujen niille opettajille, jotka käyttivät meitä pieniä omien opetusmenetelmiensä ja oppikirjojensa koekaniineina. Ymmärrän, että opettamisen kärkikaartiin kuuluvat ammattilaiset vetivät toisiaan puoleensa ja että he sen vuoksi kasautuivat muutamiin kouluihin. Heidän palkkauksessaan vallitsivat väistämättä yritysmaailman lainalaisuudet. Koulu ei ollut vielä siihen aikaan tasalaatuinen, kuten eivät oppimistuloksetkaan.

Koulutusvienti oli jo ajatuksenakin mahdotonta, sillä opettajankoulutuslaitokset tuottivat siihen aikaan opettajia myös ns. huonoimpiin kouluihin. Koulujen väliset erot syntyivät ainoastaan koulujen välisen kilpailun myötä, koska sellaista brändiä kuin suomalainen koulutusjärjestelmä ei vielä silloin ollut tuotteistettu.

Kansainvälisessä tarkastelussa kiinnittyy huomio vertailukohtana Kaliforniaan. Paikallisen julkisen oppilaitoksen opettajalle maksetaan palkkaa 40 tuhannesta 120 tuhanteen dollaria vuodessa. Ehkä myös siellä vielä ymmärretään samapalkkaisuuden merkitys, kun havahtuvat koulutusjärjestelmänsä uudistamiseen ja kuulevat meidän menestystarinastamme.