Muistokirjoitus

Erkki on poissa. Se on hyvä hänelle.

Lapsuuteni ja nuoruuteni kohokohtiin kuuluivat vierailut enoni luona. Kirkaskatseinen ja luomisvimmainen nuori taiteilija pursusi hyväntahtoista huumoria. Hän näki ja toi muiden nähtäville maailmoja, joiden olemassaoloa en olisi itse osannut kuvitellakaan. Hänen mielikuvitukselliset ja taitavasti tehdyt abstraktit teoksensa eivät vain uhmanneet, vaan myös rikkoivat kaksiulotteisen maalaustaiteen rajoja. Niistä oli vaikea irrottaa katsettaan. Erkki osoitti kykynsä abstraktin taiteen ohella myös esittävässä maalaustaiteessa. Saalistaan vaanivan ketun saattoi miltei nähdä värisevän jännityksestä ponnistuksen edellä. Kipinän ja maalaamisen perustaidot Erkki kertoi saaneensa meriaiheisiin erikoistuneelta isoisältäni Kokkolassa.

Nuoruusvuosinani olin äärettömän ylpeä taiteilijasukulaisestani. Hän oli luonteeltaan herkkä ja kiihkeä. Tyyli oli hänelle tärkeää myös taiteen ulkopuolella. Hänessä oli jotain jamesdeania.

Erkki ammensi lahjakkuudestaan vain nuoruutensa päivinä. Jossain vaiheessa hän joutui ihmiskorppikotkien ruokapöytään. Niiden, jotka ravitsevat itseään toisten ihmisten lahjakkuudella ja jotka nokkivat ja raatelivat häntä, kunnes hänen näkönsä sumeni ja hermostonsa rappeutui niin, että mikään rohkaisu ei saanut häntä enää tarttumaan siveltimeen ja uskomaan kykyjensä palautumiseen. Surullista oli, että hän menetti loppuiäkseen elämänsä tarkoituksen ja mielekkyyden. Siveltimen hän otti vapiseviin sormiinsa enää vain satunnaisissa opetustehtävissä.

Taiteilijakohtalostaan huolimatta ei Erkin onneksi koskaan tarvinnut luopua lämpimästä ja ihmisläheisestä huumorintajustaan. Tallessa on myös oheinen teos, joka hänen kuolemansa jälkeen saa aivan uuden merkityksen.

Leidit

Leidit olivat kokoontuneet tapaamiseen Vanajanselän aalloille. He olivat nuoria ja haluttuja 60-luvulla. Silloin heillä riitti vauhtia ja vientiä. Jokainen oli viimeisen päälle trimmattu ja puunattu lakkaa säästelemättä.

Lähes puoli vuosisataa myöhemmin oli jälleennäkemisen riemu suuri. Paikalla on monta nuoruuden ystävää ja kilpasiskoa pahimmasta päästä. Jokainen haluaa kertoa ja vaihtaa kuulumisia. “Minä aion yhä pärjätä nuoremmilleni ja tiedän siihen kyllä keinot”, sanoi eräs. “Minä puolestani tarvitsen täydellisen peruskunnostuksen ja kasvojen kohotuksen”, jatkoi toinen hieman alakuloisena. “Miten sinä olet säilynyt noin hyvännäköisenä?”, kysyi eräskin kohteliaasti Bezique-rouvalta.

Sitten tuli aika siirtyä vesille. Rouvat nostivat purjeensa ja ryhtyivät kilpasille. Suomen kielestä ei muuten käy ilmi, että veneet ovat naissukupuolta. Kipparit olivat tällä kertaa kuitenkin miehiä ja kokeneita veteraaneja, kuten veneensäkin. Olipa muutama nuorempikin purjehtija todistamassa rouvien historiallista jälleennäkemistä. Mahonkiset kaunottaret saivat tuta uudelleen nuoruuden päiviensä vauhdin navakassa tuulessa. Useimmat heistä joutuivat taipumaan sisävesien armottoman yllätyksellisissä puuskissa päätyen lopulta kyljelleen tai peräti tuikkaamaan mastonsa järven saviseen pohjaan. Kellahtipa myös meidän Beziquemmekin, joten pääsin minäkin vihdoin talviturkistani.

Tiemme ovat kulkeneet erilleen, tuumasivat leidit mietteissään. Moni vanha tuttu on päätynyt juhannusnuotioon tai makaa unohdettuna jonkin ladon ylisillä. Ollaan tyytyväisiä, että meillä on joku meistä huolehtimassa. Ikä tekee tehtävänsä emmekä ehkä monesti enää tapaa. Monikaan ei pidä meitä vanhoja leidejä säilyttämisen arvoisena ja niinhän meillekin tulee väistämättä käymään, että yksi toisensa jälkeen vain häviämme johonkin. Pienillä panostuksilla ja hyvällä hoidolla meistä olisi kuitenkin iloa vielä moniksi vuosikymmeniksi. Puuta voi sitäpaitsi korjata loputtomiin. Meille olisi jopa ikuinen elämä mahdollinen, jos niin haluttaisiin. Muistelkaamme tätä jälleennäkemistä sillä lämmöllä, mitä tämä ihana kesä ja viikonloppu meille tarjosi.