Koulutusjärjestelmä tuotteena

Näkymä Helsingin opetusviraston ikkunasta (Hämeentie 11 A).

Koulutusasioihin erikoistunut toimittaja Maria Annala kirjoittaa johtopäätöksenään marraskuun 27. päivä nettijulkaisu The Atlanticissä, että suomalaisia kouluja ei kannata yrittää vertailla keskenään, koska ne ovat niin tasalaatuisia (equal). Samaan aikaan julkisuudessa riemuitaan maailmalle suuntautuvan koulutusviennin kautta avautuvista mahdollisuuksista.

Haistan asiassa kuitenkin palaneen käryä. Tuntien ihmisten väliset erot oppimisessa, lahjakkuuksissa ja motivaatiossa, on suorastaan käsittämätöntä, että oppilaitosten välille ei synny eroja. Pohjois-Koreasta kantautuvana tietona se ei ylittäisi uutiskynnystä, mutta että läntisessä demokratiassa, jossa kilpailu on erottautumisen ja eteenpäinmenon keskeisin väline.

Valtiojohtoinen koulutusjärjestelmämme on puolen vuosisadan aikana sementoitunut kansallisen ylpeyden aiheeksi. Perusopetuksen menestys kansainvälisissä Pisa -tutkimuksissa todistaa järjestelmän paremmuudesta. Saudi-Arabian ja monien muiden maiden kiinnostus ostaa suomalaista koulutusosaamista on tervetullutta maamme taloudellisessa tilanteessa. Maanpetturi se, joka ei nyt ymmärrä pitää mölyjä mahassaan.

Kiusallinen epäilys ei silti jätä rauhaan vaikka pitäisi. Minkälaisiin oloihin suomalaista osaamista hankitaan ja minkälaista koulutusta näissä maissa on aiemmin ollut tarjolla? Millä tasolla on heidän hankintaosaamisensa vai onko käsissä vain rahaa joka suuntaan kylvettäväksi? Ostavatko asiakkaat digitaalisten oppimisvälineiden lisäksi myös tasa-arvoisen palkkausjärjestelmän, jossa opettajat elävät mukavasti eivätkä ole toisilleen kateellisia palkoista tai toistensa oppilaiden saavutuksista? Entä onko Pisa -tutkimuksen sijoituksista todella kiittäminen -70 –lukulaista sosialistista kasvatus- ja kehitysajattelua vai olisiko samoihin tai vielä parempiin tuloksiin ylletty ilman sitä? Tulevatkohan koulutusosaamista ostaneet asiakkaat reklamoimaan, jos Pisa -pisteet heidän maissaan eivät ala nousta.

Nostan hattua lapsuuteni koulujen niille opettajille, jotka käyttivät meitä pieniä omien opetusmenetelmiensä ja oppikirjojensa koekaniineina. Ymmärrän, että opettamisen kärkikaartiin kuuluvat ammattilaiset vetivät toisiaan puoleensa ja että he sen vuoksi kasautuivat muutamiin kouluihin. Heidän palkkauksessaan vallitsivat väistämättä yritysmaailman lainalaisuudet. Koulu ei ollut vielä siihen aikaan tasalaatuinen, kuten eivät oppimistuloksetkaan.

Koulutusvienti oli jo ajatuksenakin mahdotonta, sillä opettajankoulutuslaitokset tuottivat siihen aikaan opettajia myös ns. huonoimpiin kouluihin. Koulujen väliset erot syntyivät ainoastaan koulujen välisen kilpailun myötä, koska sellaista brändiä kuin suomalainen koulutusjärjestelmä ei vielä silloin ollut tuotteistettu.

Kansainvälisessä tarkastelussa kiinnittyy huomio vertailukohtana Kaliforniaan. Paikallisen julkisen oppilaitoksen opettajalle maksetaan palkkaa 40 tuhannesta 120 tuhanteen dollaria vuodessa. Ehkä myös siellä vielä ymmärretään samapalkkaisuuden merkitys, kun havahtuvat koulutusjärjestelmänsä uudistamiseen ja kuulevat meidän menestystarinastamme.

Pari huomiota koulutuksesta

Mielenilmaus hallituksen suunnitelmia vastaan 18.9.2015

Sitran julkaisussa ”Maa, jossa kaikki rakastavat oppimista”(2015) nostetaan esiin teemoja, joista tulisi käydä avointa ja kriittistä keskustelua. Johtaja Tiina Silander toteaa osuudessaan, että koulu ei enää vastaa aikamme tarpeisiin ja että tieto ja oppiminen eivät enää ole sidoksissa kouluihin ja oppilaitoksiin. Näinhän se todella on, sillä vapaasti saatavilla oleva tieto on jokaisen ulottuvilla vaikkapa älypuhelimen näytöllä ja se, mikä ei liiku vapaasti, on tarkoin palomuureilla suojattua. Yleissivistys, jonka jakamiseen peruskoulu on luotu, löytyy tällä hetkellä jo lähes jokaisen kämmeneltä.

Ilmiöpohjainen opetus pyrkii rikkomaan oppiaineiden  väliset rajat. Filosofi Lauri Järvilehdon mielestä oppimisessa pitää huomioida jokaisen omat kiinnostuksen kohteet. Jollain tavoin maailmasta pitäisi myös kyetä erottamaan ja hahmottamaan ilmiökokonaisuuksia, joihin perehtymällä oppii oppimaan uudella tavalla ja uusia asioita. Miksei ajateltaisi saman tien vielä hieman pidemmälle kuin Järvilehto. Voisiko tuo ilmiö, josta lapsi tai nuori on kiinnostunut, olla jokin hyödyllinen taito tai ammatti, jonka harjoittajaksi hän voisi heti peruskoulun jälkeen halutessaan ryhtyä? Olisiko jollain tavoin epäeettistä, hieman kuin lapsityövoiman käyttöä, jos lapset oppisivatkin peruskoulussa itseään kiinnostavan ammatin perusteet ja samassa yhteydessä perustaidot siinä selviämiseen ja alan jatkokoulutukseen hakeutumiseen? Olisiko se jotenkin enemmän väärin kuin käyttää yhdeksän vuotta lapsen elämästä ennalta määrättyjen sisältöjen pänttäämiseen kaikille, joista osa ei niitä kuitenkaan opi tai tule ikinä muistamaan saati tarvitsemaan?

Opettajankoulutus, koulurakennukset, hankerahoitukset ja oppiainejako saavat Sitran valikoimilta vaikutusvaltaisilta kirjoittajilta kyytiä. Japanissa vaaditaan poliittistaloudellisista syistä (”Abenomics”) humanististen ja yhteiskuntatieteellisten opintojen rahoituksen rajua vähentämistä yliopistoista. Tällaisiin toimiin ei olisi tarvetta, jos lapset ja nuoret saisivat ammatin jo peruskoulussa, Silloin olisi yliopistoissakin ehkä valikoituneempia ja motivoidumpia opiskelijoita, eikä niitä, jotka vielä miettivät mille alalle suuntautua ”isoina”.

UUSI SUOMALAINEN KASVATUSUTOPIA

Kuka muistaa nimeltä jonkin kasvatusaiheisen utopian tai edes Thomas Moren klassikkoteoksen nimeltä Utopia? Älä välitä, ei moni muukaan muista. Elämmehän jokseenkin valmiissa maailmassa, jota ohjataan pienin säädöin, kuten esimerkiksi opetusalalla tuntikehyksiä silloin tällöin hieman uudistaen. Miksi pohtiakaan utopioita tai syvempiä ideologisia kysymyksiä, kun kuitenkin olemme yksi maailman vauraimpia maita ja menestymme edelleen hyvin PISA-tutkimuksissa? Filosofi Karl Popperin kielikuvaa mukaillen voimme kananpoikien tavoin jatkaa elämästä nauttimista, sillä emmehän voi tietää pian joutuvamme ruoka-aineeksi broileripataan.

Mikä se kasvatusutopia oikeastaan edes on ja ketä se kiinnostaa? Suomalainen koulutusjärjestelmä on rakennettu huomattavan yhtenäiseksi ja sen hallinnoinnista huolehtivat yhdessä kuntien ja valtion toimijat. Näiden organisaatioiden kehittämisosastoilta tuskin löytyy kasvatusutopioista kiinnostuneita virkamiehiä. Poliitikot eivät myöskään riskeeraa äänestäjien kannatusta esittämällä kovin mielikuvituksellisia ajatuksia. Ei kuitenkaan tehdä katsausta menneeseen, vaan hahmotellaan virkistävänä ajatuskokeena uusi suomalainen kasvatusutopia. Uusi sen vuoksi, että vanha utopia toteutui peruskoulun muodossa noin puoli vuosisataa sitten.

Mikä voisi olla uuden suomalaisen kasvatusutopian punainen lanka? Voisiko se olla esimerkiksi yleissivistyksen käsitteen päivittäminen tähän aikaan? Ei mennä tässä myöskään siihen, mitä yleissivistyksellä on eri aikoina ymmärretty, vaan kysytään, onko mahdollista puhua sivistyksestä ja kilpailukyvystä yhtenä ja samana asiana ja vieläpä yksilöiden sekä yhteisöjen näkökulmista?

Keskusteluun kasvatuksen uudesta utopiasta liittyy myös ajankohtainen huoli huoltosuhteesta ja eläkevarojen riittävyydestä. Nämä siitä syystä, että nyt halutaan pidentää työuria, kun tosiasiassa järkevämpää olisi aikaistaa niitä. Eikö joka ainoa vuosi herää keskustelu toisen asteen ammatillisten opintojen ulkopuolelle jäävistä kadotetuista nuorista? Eikö joka vuosi herää huoli ylioppilaiden välivuosista, kun ei päästä haluttuun opinahjoon, mutta töitäkään ei saa, koska ei osata tehdä mitään sellaista mistä joku voisi haluta maksaa?

Uusi kasvatusutopia on yksinkertainen ja siksi hyvä. Se ratkaisee lähes täysin koulupudokasongelman, työvoiman saatavuusongelman, huoltosuhteen ja eläkkeiden riittävyyteen liittyvät kysymykset ja on ratkaisu moniin ongelmiin, joita emme vielä edes tunne. Näiden lisäksi se kasvattaa ihmisten itseluottamusta ja itsetuntoa sekä tekee yksilöistä onnellisia ja yhteiskunnasta kukoistavan.

Joku kysyy jo mikä tämä viisasten kivi on. Sanottakoon se tässä. Jokaisella nuorella tulee olla perusopetuksen ja oppivelvollisuuden päättyessä ammatti. Nuorten ei tule enää 17 vuoden iässä ryhtyä pohtimaan mihin heitä kiinnostaisi aikuisena ryhtyä. Ne nuoret, joilla ei tuossa iässä ole ammattia tai edes ajatusta siitä, ovat jo menettäneet pelin ja kilpailukykynsä työmarkkinoilla. Pahinta on, että Suomessa tätä pohdiskelua harrastavat myös monet yliopistoihin hakeutumassa olevat tai sieltä jo valmistuneet. Näin on käynyt siitä syystä, että elämän, uran ja oman identiteetin on perinteisesti nähty rakentuvan yhden ammatin varaan. Uusi kasvatusutopia murtaa tämän käsityksen varmistamalla, että jokaisella koululaisella on ensimmäinen ammatti hankittuna kun yläasteen ovi takana sulkeutuu. Jatko-opintoihin tai ammatinvaihtoon on luonnollisesti mahdollisuus myöhemmin. Hienoa, mutta ei elämä näin mene, sanovat monet nyt.

Uusi kasvatusutopia nostaa ajatuksen yleissivistyksestä aiempaa ylemmälle tasolle. Uusi yleissivistys kytkee laaja-alaiset perustiedot käytännön elämään ja sen monipuolisiin tarpeisiin. Matematiikkaa ja fysiikkaa opitaan kiinnostavilla käytännönläheisillä keinoilla, kuten vaikkapa tutkimalla mopon jarrutusjälkien pituutta. Pikku hiljaa nuori hankkii uuden käytännöllisen yleissivistyksen osana tiedot ja osaamisen, joilla irtoaa ensimmäinen työpaikka leipomo- tai varastoapulaisena, eläinten- tai rakennekynsien hoitajana, laulajana tai yhteysveneen kuljettajana. Mahdollisuuksia on monia. Joissain tapauksissa osaamisensa voi osoittaa ja saada sille tunnustuksen nykyisen näyttötutkintojärjestelmän kautta, koska se ei tunne ikärajoja. Ammatillisen tutkinnon hankkiminen on siis nykyiselläänkin mahdollista peruskoululaiselle, mutta uusi kasvatusutopia menee pidemmälle. Se lupaa jokaiselle nuorelle perusosaamisen, jolla voi hakeutua johonkin ammattitaitoa vaativaan tehtävään.

Suurin ilo, onni ja autuus uudesta kasvatusutopiasta koituu ehkä kuitenkin opettajille, jotka ovat vuosikausien ajan kehittäneet opetusmenetelmiään ja perustelleet oppiaineitaan oppilaille ja heidän vanhemmilleen. Vihdoin heille tarjoutuu mahdollisuus nähdä työnsä konkreettiset tulokset. Oppilas, jonka taipumuksia ja mielenkiintoa hän on kartoittanut ja jonka suuntaan opettaja on häntä vuosien ajan ohjannut ja valmentanut, saa käteensä todistuksen, joka osoittaa hänen perusosaamisensa tiettyyn ammattiin. Selvää on, että perusopetuksesta ei valmistu suoraan lääkäriksi tai arkkitehdiksi, mutta niihin valmentavia opintoja ja esiammatillisia opintoja on helppo järjestää. Opettajille ei tuota nykyisinkään yllätystä nähdä insinöörien tai arkkitehtien lasten menestyvän koulun matikan tunneilla. Mutta mikä olikaan nykyisen opetuskäytännön ja uuden käytännöllisen yleissivistyksen opetustyön varsinainen ero?

Uuden käytännöllisen yleissivistyksen tulee nimensä mukaisesti kytkeytyä käytäntöön. Historia, äidinkieli, maantiede tai mikä tahansa oppiaine on aina jollain tavalla sidoksissa käytäntöön. Historiaa voi oppia esimerkiksi suuntautumalla ajoneuvotekniikkaan tai musiikkiin ja tutustumalla ajoneuvojen tai musiikin kehitykseen eri aikoina eri maissa. Muihin aineisiin pätee täsmälleen sama. Täysin käytännölle vierasta oppiainetta ei ole, ei edes filosofia, jonka perisynteihin tällaiset utopistiset ajatuksetkin kuuluvat.

Ensimmäinen asia, jolla uusi kasvatusutopia voitaisiin yrittää tyrmätä, lähtee siitä, että peruskoulun puitteissa ei ole mahdollista järjestää ammattialoittain eriytettyä opetusta. Toinen kritiikki koskee hyvin nuorten koululaisten kykyä tehdä elämälleen merkityksellisiä valintoja. Ensimmäinen kysymys koskee käytännön järjestämisen hankaluutta. Yhtä yleispätevää ratkaisumallia tuskin löytyy, mutta perusopetuksen ja toisen asteen ammatillisen opetuksen yhteistyön kehittämistä ja mahdollista yhteensulautumista voisi tutkia. Ammatillisen opetuksen suunta on joka tapauksessa kohti työpaikoilla oppimista. Hyvin nuorten koululaisten ammatinvalinta puolestaan järjestyy oppilaan itsensä, hänen vanhempiensa, oppilashuoltotyöryhmien ja muiden asiantuntijoiden yhteistyöllä. Kuka ei ole kuullut lapsen leikkiessään sanovan, että minusta tulee nosturinkuljettaja tai jotain muuta vastaavaa? Utopiassa siitä voi tulla totta!