Näkymä Helsingin opetusviraston ikkunasta (Hämeentie 11 A). |
Koulutusasioihin erikoistunut toimittaja Maria Annala
kirjoittaa johtopäätöksenään marraskuun 27. päivä nettijulkaisu The Atlanticissä, että
suomalaisia kouluja ei kannata yrittää vertailla keskenään, koska ne ovat niin
tasalaatuisia (equal). Samaan aikaan julkisuudessa riemuitaan maailmalle suuntautuvan
koulutusviennin kautta avautuvista mahdollisuuksista.
Haistan asiassa kuitenkin palaneen käryä. Tuntien ihmisten
väliset erot oppimisessa, lahjakkuuksissa ja motivaatiossa, on suorastaan
käsittämätöntä, että oppilaitosten välille ei synny eroja. Pohjois-Koreasta kantautuvana
tietona se ei ylittäisi uutiskynnystä, mutta että läntisessä demokratiassa,
jossa kilpailu on erottautumisen ja eteenpäinmenon keskeisin väline.
Valtiojohtoinen koulutusjärjestelmämme on puolen vuosisadan
aikana sementoitunut kansallisen ylpeyden aiheeksi. Perusopetuksen menestys
kansainvälisissä Pisa -tutkimuksissa todistaa järjestelmän paremmuudesta.
Saudi-Arabian ja monien muiden maiden kiinnostus ostaa suomalaista koulutusosaamista
on tervetullutta maamme taloudellisessa tilanteessa. Maanpetturi se, joka ei
nyt ymmärrä pitää mölyjä mahassaan.
Kiusallinen epäilys ei silti jätä rauhaan vaikka pitäisi.
Minkälaisiin oloihin suomalaista osaamista hankitaan ja minkälaista koulutusta
näissä maissa on aiemmin ollut tarjolla? Millä tasolla on heidän
hankintaosaamisensa vai onko käsissä vain rahaa joka suuntaan kylvettäväksi? Ostavatko
asiakkaat digitaalisten oppimisvälineiden lisäksi myös tasa-arvoisen
palkkausjärjestelmän, jossa opettajat elävät mukavasti eivätkä ole toisilleen
kateellisia palkoista tai toistensa oppilaiden saavutuksista? Entä onko Pisa
-tutkimuksen sijoituksista todella kiittäminen -70 –lukulaista sosialistista
kasvatus- ja kehitysajattelua vai olisiko samoihin tai vielä parempiin
tuloksiin ylletty ilman sitä? Tulevatkohan koulutusosaamista ostaneet
asiakkaat reklamoimaan, jos Pisa -pisteet heidän maissaan eivät ala
nousta.
Nostan hattua lapsuuteni koulujen niille opettajille, jotka
käyttivät meitä pieniä omien opetusmenetelmiensä ja oppikirjojensa
koekaniineina. Ymmärrän, että opettamisen kärkikaartiin kuuluvat ammattilaiset
vetivät toisiaan puoleensa ja että he sen vuoksi kasautuivat muutamiin kouluihin.
Heidän palkkauksessaan vallitsivat väistämättä yritysmaailman lainalaisuudet.
Koulu ei ollut vielä siihen aikaan tasalaatuinen, kuten eivät
oppimistuloksetkaan.
Koulutusvienti oli jo ajatuksenakin mahdotonta, sillä
opettajankoulutuslaitokset tuottivat siihen aikaan opettajia myös ns.
huonoimpiin kouluihin. Koulujen väliset erot syntyivät ainoastaan koulujen välisen kilpailun
myötä, koska sellaista brändiä kuin suomalainen koulutusjärjestelmä ei vielä silloin ollut
tuotteistettu.
Kansainvälisessä tarkastelussa kiinnittyy huomio
vertailukohtana Kaliforniaan. Paikallisen julkisen oppilaitoksen opettajalle maksetaan
palkkaa 40 tuhannesta 120 tuhanteen dollaria vuodessa. Ehkä myös siellä vielä
ymmärretään samapalkkaisuuden merkitys, kun havahtuvat koulutusjärjestelmänsä
uudistamiseen ja kuulevat meidän menestystarinastamme.